Klo 01:27

Viimeinen sivu ei anna enää syödä sanoja, on pakko palata tähän todellisuuteen. Vihreä viltti valuu sammalmättäänä harteiltani, kun kävelen keittiöön. Yhtäkkiä yksinäisyys iskee avokämmenellä kasvoihin ja kyyneleet nousevat ylös pistelevän polttelevana merenä. Lattia on kylmä ja kova kun käperryn jääkaapin juureen ja itken ulos ikävääni.

Ikävöin heitä jotka minun on ollut pakko hetkeksi hyvästellä saadakseni itselleni tilaa muuttua, ikävöin kirjan keskenkatkennutta loppua, ikävöin kapeita käsivarsia halaamaan minua vahvoina niin kuin aina ennen, ikävöin veljeäni Viidakkopoikaa, pieniä Ronja Ryövärintytärtä ja Veljeni Leijonamieltä, ympäriltäni kadonneita ihmisiä, jotakuta jolle ei olisi tarpeen kertoa satuja vaan joka olisi tarpeeksi vahva kestääkseen totuuden, sanoja, lauseita joita en koskaan kuullut, häntä joka ei koskaan tullut, lupauksia jotka eivät koskaan täyttyneet, omaa keskeneräisyyttäni ja epätäydellisyyttäni, hukkaan heitettyjä vuosia, karanneita unelmia. Mennyt, tuleva ja tämä hetki, ne kaikki kirkuvat minulle omia pullopostejaan, ajan kohisevan meren halki matkanneita viestejään. Ja minä haluaisin heittää tiskipöydällä nujuvan punaviinipullon seinään, paiskata sen kohti kiveä niin että tuhannet kivuliaan kauniit sirpaleet lentelesivät läpi huoneen ja minun sisälleni sattuisi hetken vähemmän.

Peilinpinnassa tuijottaa sama takkuinen hahmo kuin tuhat kerta ennenkin, kuin aikojen alussa, jolloin meri oli vielä nuori, kuin vuosina jolloin pimeys oli salaisuus sisälläni, kuin silloin kun sieluni oli kadotettu ja kehoni vuotanut kuiviin, kuin niin monessa sairaalassa, kuin aina kun olen eksyksissä. Takkuinen tukka, vesi kalvona silmien sinessä, kädet suojaamassa vartaloa tulevilta iskuilta.

Tahtoisin löytää takaisin kartalleni, tahtoisin tuntea ja uskaltaa ajatella, mutta sen sijaan otan askeleen ja toisen taaksepäin pilleripurkeilleni ja nielen alas armaan unohduksen, pienen sinisen enkelin joka saattelee minut valheelliseen lääkeuneen.