Unelmatuhkaa

Astun sisään valottomaan asuntoon, tähdet taivaalla nukkuvat nuokkuen, ja valun alas, alas. Ovi takanani loksahtaa kovana kiinni. Pimeys ympärillä muodostaa hämähäkinseittimäisen kalvon, jonka sisään saa surkeana sulkeutua, joka syö sisältä kaikkea hymyltä tuoksuvaa ja elämältä maistuvaa ja sylkee päälle omaa maailmaansa, pimeyden valtakuntaa, sitä maata jonka lapsi minusta on kasvanut. Ei minusta ole enää palaamaan valoon, ei, ajat ruusunnuppujen keskellä ovat ohi, se tyttö ruiskukkapellon reunalta katosi jonnekin ja tilalle tulin minä surullisine silmineni. Huono huono huono minulle huudetaan moniäänisenä kuorona, josta äänet jotka mieluummin unohtaisin kaikuvat kirkuen, huono huonompi huonoin. Ja minä tiedän olen paha, olen pimeyden vanki, olen synnintekijä, olen paha, paha.

Minä ja minun kirotun surulliset silmäni, jotka eivät suostu näyttelemään kanssani samaa näytelmää. Surulliset silmäni joiden läpi kaikki katsovat, muttei kukaan halua nähdä kipua, loputtoman melankoniset lauseeni, joita kukaan iloinen ja ikipirteä ihminen ei halua lukea. Minä syvässä surussani, joka ei anna minun uida irti, surussani joka saa silmäni loiskumaan suolaista merivettä vaikken oikeasti osaa enää edes itkeä.

Ylös, alas, ylös, alas vuoristorataa, sitä minun elämäni on, silmukkaa silmukan perään, mutta minä haluan jo pois vaunusta jota en ole valinnut. Aina minä yritän, yrittäminen on ainoa mitä osaan, yritän silloin kun kevät koittaa availla hiirenkorviaan, mutta aina minä putoan pois ja petyn. Ei minusta ole mihinkään. Miksi minä olen niin tyhmä etten osaa jo antaa periksi. Miksen minä osaa ottaa opikseni, ymmärtää että minun unelmani ovat viallisia vappupalloja jotka lapsen summittaiset sormet vapauttavat korkealle karkuun.

Yliopistolla olemiseni on pelkkä peilitalo, en ole kuin nimi haamuna kummituslinnassa. Unelma uudesta opiskelupaikasta särkyy koko ajan yhä terävämmin ja terävämmin satuttaviksi sirpaleiksi, vaalin sitä liian kauan sylissäni, lauloin tuutulauluja ja annoin ravintoa, olisi pitänyt päästää aiemmin irti. Miten minä, ei kukaan halua minnekään tyttöä jolla on aina paha olo, tyttöä jonka silmissä kimmeltävät aina kaikki maailman kyyneleet, tyttöä joka ei osaa rakastaa eikä vihata oikein.

Ja tanssi, arabeskit ja attitudit joita olen yrittänyt elvyttää, ei minusta enää ikinä voi tulla ammattilaista, minä olen mahdollisuuteni menettänyt. Liian monta vuotta mustissa luolissa on syönyt sen haaveen harvan haperoksi. Miksi minä aikoinani lopetin, sulloin satiinitossut kaapinperälle, vaikka jäin ikuisiksi ajoiksi kaipaamaan tanssisalien tankoja, tutujen tyllejä, teatterilavojen tauksia, liikettä joka herättää minut eloon? Ajattelin, etten ollut tarpeeksi hyvä. Olin liian huono. En ollut paras. Liian myöhään olen ymmärtänyt parhaita olevan niiden jotka uskovat omaan paremmuuteensa, itseensä. Ei kukaan kertonut.

Ihmisille en jaksa olla enää se joka olin ennen. Anteeksi, minä en jaksa. Olen liian käpertynyt itseeni. Jätin Valokuvaajan tökerösti puhelinsoitolla, valehdellen ummet ja lammet, enkä voi unohtaa avutonta ääntä puhelimen toisessa päässä, kun keksin puhuessani päästäni osastouhkia ja syveneviä soita. No, ne ainakin osasin ennustaa. Amerikkalaiselle pelkää olevani pelkkä varavaihtoehto, barbienukke jolla leikkiä kunnes kyllästyy. En minä osaa luottaa ihmisiin. Eristäydyn ja erakoidun, huomaan verhojen olleen kiinni koko päivän ja minun nukkuneen unta, johon liian monella diapamilla olen itseni turruttanut. Oven aukaiseminen, kirkkaiden valojen kohtaaminen, puhelinsoittoihin vastaaminen, ne käyvät kerta kerralta vaikeammiksi saaden minut pelkäämään sitä päivää, kun ne muuttuvat mahdottomiksi.

Minun perheeni on poissa, en enää halua aiheuttaa heille harmeja, suvun musta lammas tietää miten tehdä tämän kaiken heille helpommaksi olemalla vaikea ja mahdoton, eivät he ikuisesti minun oikkujani jaksa. Esmeralda on minun ainoa perheeni, minun kaunis kultatukkainen keijuni, jonka silmät ovat smaragdeja ja kevään koivunvihreää, eivät loputonta vesimassaa johon hukkuu jos katsoo liian kauan. Anteeksi siskoni että olen liian heikko nostamaan yllesi umbrellaa, etten jaksa ymmärtää, etten ole siellä sinun vierelläsi, missä tarvitsisit minua. Anteeksi että olen itsekäs, sinun on parempi pysyä poissa ettei pahuuteni leviä sinun kauniiseen sieluusi. Anteeksi.

Minusta ei tule mitään, pessimistinen kirjailija sivut täynnä surua ja tuskaa ehkä, joka ei saa maksettua vuokriaan. Minun unelmani eivät kanna, koska minusta ei ole kantamaan niitä. Minusta ei ole uskomaan niihin. Prinsessasadut eivät tule toteen, sen olen oppinut. Kuinka kauan kestää ennen kuin tämä kylmyys on jäädyttänyt minun sydämeni sykkeen sammumaan?