Suklaasydämiä

Jouluaatto

Puuterilumi pöllyää, kun minä ja Ketunhäntä peuhaamme jättäen jälkemme korkeisiin kinoksiin. Ketunhännän tassut tanssivat loputtomassa valkoisuudessa ja minä nauran, nauran aitoa oikeaa iloista naurua. ”Hassu”, sanon koiralle kuin se kuulisi ja ehkä se ymmärtääkin.
Me juoksemme kilpaa kuusten seassa kunnes Ketunhäntä läähättää yhtä paljon kuin minäkin, tutkimme yhden yön aikana valkoiseksi muuttunutta maailmaa uusin silmin. Ketunhännän häntä heiluu ja minäkin haluaisin hännän. Ketunhännälle se on niin helppoa: heiluttaa tai ei, haukkua tai ei, olla hiljaa tai ei. Miksi meidän ihmisten on oltava osa niin monisäikeistä näytelmää silloinkin, kun haluaisi olla villi ja vapaa kuin Ketunhäntä, kun ei haluaisi kertoa kenellekään mitään eikä selitellä tekemisiään?
Annan jalkojeni juosta kunnes maitohapot polttelevat pohkeita, vapaus valtaa minut alamäessä, kun kiidämme länsituulen lailla liukas jää allamme uinuen. Autossa Ketunhäntä käpertyy kerälle ja minä jään kaipaamaan sitä hetkeä, jolloin olin yhtä lumihiutaleiden kanssa, sitä vapautta, joka vallitsi Ketunhännän ja minun kiitäessä kulkureiden lailla kohti määränpäätä joka oli matka.

Luumukohokas on lämmintä ja kuohkeaa, vaniljajäätelö valuu sen alle ja otan kolmannen kulhollisen. Enkeli ja minä nauramme, katsomme toisiamme silmiin ja meillä on meidän joulumme ilman yhtäkään tonttulakkia tai tähtitorttua. Lahjapaperit rapisevat, minä kuljen uusi kassi olallani ja Enkeli ihmettelee omaa lahjakasaansa.
Sydämenmuotoiset suklaat sulavat suussa, minä syön ja annan sormien tulla tahmeiksi, olen kuin lapsi karkkipäivänä. Milloin viimeksi olisin ollut näin vapaa valitsemaan? Kymmenen vuotta, vuodet ovat vierineet ja valuneet viemäriin.
Milloin painavat palat möykkynä mahassa, on hiihdettävä häpeää kauas jäälle eikä saa tulla takaisin ennen kuin ei enää paina, milloin kieltäytymys aitana ympärilläni, kapeat kädet eivät enää jaksa kantaa kameraa eikä jouluvideota juonna kukaan.
Äiti huutaa, suu on ammottava leijonankita ja minä vedän veljen pöydän alle piiloon, soitetaanko poliisit sanoo isä ja joskus aamuyöllä äiti nukahtaa omaan itkuunsa. Siinä talossa ei enää olla jouluja, siellä ovat äiti ja Kiira ja Karri, mutten minä, minä en enää mene ja se on sinetöity sinisellä sormuksella.
Isoisän talon ympärys on liian lyhyt, on hiihdettävä monta, monta kertaa ympäri ennen kuin hikisenä ja hapertuneena voi pyörtyä pihamaalle. Isä ottaa suksisauvasta kiinni eikä päästä enää sukkuloimaan liukkailla laduilla, kadottamaan kummituksiani vähän enemmän tai vähemmän, en silloin ymmärtänyt sitä minkä ymmärrän nyt, minä tappelen kuin tiikeri ja olen puhkaista isältä silmän piikillä ennen kuin alistun ja isä kantaa minut isoisän taloon, riisuu pakkasesta huolimatta hiestä märät ulkovaatteet ja silittää päätä, mutta sanoo tämä on loppu nyt. Mutta eikä isä tiedä, että viime jouluna söin koko kilon konvehteja, eikö isä ymmärrä, että tänä jouluna on hyvitettävä viime joulu, korjattava kaikki virheet, joita olen elämäni aikana tehnyt?
Ei, isä ei ymmärrä ja siksi minä olen tässä ja syön suklaasydämiä koko paketin aivan uhallani ja kaikki on hyvin, Enkeli istuu vieressä ja kirjoitamme päiväkirjoja, miksi minä suklaasydämiä pelkäsin, miksen nälkää, miksen kylmää? Miksi luulin olevani vapaa kun olin vanki?
Lapsuuden joulut, ne ovat Kiiran ja Karrin nyt, eivät enää minun, minä juon samppanjaa ja ottelen Aliaksessa, olen aikuinen. Minä olen niitä, jotka luovat illuusiot tontuista ikkunoiden takana, ikiaikaiset huijaukset kilteistä ja tuhmista lapsista, jotka eivät saa lahjoja. Minä haluan antaa jotakin muuta kuin mitä minä sain. Näin on hyvä, minä en tarvitse tämän enempää. On Enkeli ja on suklaasydämiä ja on keuhkot joilla hengittää. Minun on hyvä, mutten tiedä mitä minä kaikella hyvällä tekisin.
En tiedä, haluaisinko kuitenkin valita maailman, jossa kaikki ja ei mikään on totta. En tiedä, haluaisinko kuitenkin valita kaukaiset maat. En tiedä, haluaisinko kuitenkin jotain muuta kuin minulla on. Eksyksissä, sitä minä olen, itämaiden mustalaisprinsessa, jolle matka on määränpää niin kauan, kunnes tietää tulleensa oikeaan paikkaan, kotiin, mikä kummallisen makuinen sana.