Walking on a broken glass

Laatikossa

2009-12-05T17:06:00.000-08:00

Kuka minut laatikkoon laittoi?

Tuskanhikinen yö ei anna armoa. Pyörin, kierin ihostani suolaantuneissa lakanoissa, tukka liiskana niskassa. Ulkomaailma sulaa sisälleni ja sisukseni ulos, ajatukset heijastelevat ikkunalasista. Sisukset painavat, sydän painaa. Joku on pistänyt siihen piikillä pahaa, avannut taas aortan ja leikannut kaiken kauniin pois.

"Hijo, people did bad things to me. And the anger wanted to fill my heart. But I decided that my heart would be filled with light. So much light there would be no room for anger."
(Laura Reseau: Red glass)

Miksi minun sydämeni on aina niin kova, kuin kuukivi? Kun haluaisin itkeä, nauraa, halata, ottaa kädestä kiinni, en useinkaan osaa kuin huutaa, kirkua, sanoa pahoja sanoja jotka pian haluaisin pyyhkiä pois. Minun sydämeni on täytetty vihalla, viininpunaisella, värisyttävällä vihalla, revitty raivon kynsillä niin auki, ettei mikään rakkaus maailmassa ole ollut vielä tarpeeksi paikkaamaan sitä, levittämään Hello Kitty-laastaria verenpisaroiden peitoksi. Ja kuinka vihaankaan sitä vihaa. Ja vihaan sitä että vihaan.

Varpaat tikittävät. Kuin nurinkurinen herätyskello: sellainen, joka soi keskellä yötä. Olemisen sietämätön keveys kasvaa liian painavaksi kantaa. En edes huomaa, kun huudan. Kun kynnet pureutuvat ihoon. Kun jalat huitovat ilmaa. Kun selkä painuu kaarelle. Hampaat uppoavat ikeniin, sormenpäät kiertyvät hiuksiin, kasvot aukeavat irvistykseen. On. Aivan. Sietämätöntä. Olla. Kuinka ihmiset ylipäänsäkään osaavat olla? Äidinkielen tunnilla opetetaan olemisen olevan tekemistä, enkä tiedä mitään sen monimutkaisempaa. Vain olla. Vain kaikki maailman mahdollisuudet upotettuina yhteen onnettomaan verbiraukkaan.

Laatikot pinoutuvat päällekkäin. Monta harmaanruskeaa pölyistä pahvilaatikkoa minun päälläni, jeesusteipillä kiinni liimattuina.

En olisi ikinä päässyt ulos ilman Esmeraldan pientä kättä.

Hulluuden rajalla

2009-12-05T16:41:00.000-08:00

Kävelen taas lasinsirpaleilla.

Hulluuden raja on jotain, jota pitkin olen liukunut koko ikäni puolelta toiselle kieppuen. Viimeisen vuoden olen onnistunut tasapainottelemaan jotenkin kummasti lasijäätikölläni verestämättä sen kummemin varpaitani. Nämä muutamat kuukaudet pilvenpiirtäjien ja sähköshokkivalojen luvatussa maassa ovat kuitenkin murtaneet hiljaa vastarintaani. Liikenteen melu särkee korvia, kymmenet kerrokset uhkaavat kaatua päälle, mainostaulut huutavat itseään ilmoille, vieras kieli puuroutuu aivoissa ennen kuin ehtii ymmärrykseen, ihmismassat hukuttavat yksilöt itseensä. Täällä en ole kukaan - ääriviivani hämärtyvät, ihoni vaalenee päivä päivältä läpikuultavammaksi, näkymättömyys syö sisäänsä aivan niin kuin silloin kerran.

Mitä aavemaisemaksi muutun, sitä lähemmäksi kummitukset kulkevat. Tyhjyys jättää tilaa talonvaltaajien tulla, ikivanhojen muistojen nousta pintaan, haavojen aueta uudestaan. Uusiakin arpia ilmestyä. Niin paljon, että seison jo passeineni hulluuden rajalla, diagnoosini viisumiin lyijykynällä raapustettuina. Hirviöt nostavat päätään meren syvyyksistä, lasijään alta. Eivät ne nuku, eivät, eihän paha koskaan.

Koti

2009-04-25T13:11:00.000-07:00

Hän on nukahtanut siihen, kapeat käsivarret minun ympärilläni. Mutta nämä käsivarret eivät tukahduta, pakota paikoilleen, nämä suojaavat minua sateelta. Hän nukkuu ja minä kuuntelen hänen hengitystään, lämmin ilma poskillani, lasken hänen sydämensä lyöntejä, painan päätäni hänen rintakehäänsä, rakkaus ympäröi meidän kahden kippuraamme, kotia. Minä rakastan häntä. Hän nukkuu ja minä valvon hänen untaan, hengitys pehmeinä puuskina poskillani.

Kaunista

2009-04-12T15:30:00.000-07:00

Sateenkaari kietoo meidät sisäänsä, se, joka syntyi meidän yhteisistä sanoistamme, saduistamme, suukoistamme. Siinä sinä olet, silminesi jotka heijastavat iltapäivän laskeutuvaa valoa lumpeenlehtien lastoittamasta lammesta, siinä sinä. Minä rakastan sinua, me kuiskaamme toistemme korviin yhtä aikaa ja hymyilemme, hymyilemme niin että sateenkaari syttyy ja punainen, sininen, keltainen, ne kaikki värittyvät sillaksi jota pitkin me kuljemme käsi kädessä.

Sinun ihollesi minä kirjoitan meidän tarinaamme, sitä joka harvoille kerrotaan, sinun silmistäsi minä peilaan itseäni, sinun kädestäsi minä otan kiinni kun maailma on liian kylmä ja kova. Sillä sinun kätesi ympärilläni, silloin ei ole kylmää eikä kovaa, ei pahaa eikä pimeää, olemme vain me ja rakkaus jota suurempaa ei ole. Minun unelmani ja sinun unelmasi, niistä sulautuu meidän unelmiamme, pehmeä ja pörröinen vaaleanpunainen pilvi, jossa meidän tulevaisuutemme nukkuu Ruususen untaan kunnes me jonain kauniina päivänä herätämme sen eloon. Sillä kaunista kaikki on nyt, niin kaunista, niin, niin kaunista, etteivät silmäni ole tottuneet tällaiseen kirkkauteen.

Meistä kumpikaan ei tule lausumaan näitä sanoja: Monta kertaa näin käy: kaikki päälle ei näy / Suutuit, kun et päässyt mun suljettuihin huoneisiin / tahdoit tietää, miksi aina puuttui vielä palanen / miksi harhailin ja väistin / Voi, jos itsekin tietäisin.” (Pmmp: Kiitos) Sillä meistä molemmista puuttuu vieläkin monta palaa, me olemme epätäydellisiä ja keskeneräisiä, me pelkäämme ja pakenemme, mutta yhdessä, yhdessä meidän ei tarvitse paeta, sillä meidän turvamme on toistemme sylissä, meidän turvamme jota kukaan ei meiltä voi viedä pois, meidän oma yhteinen pieni pesämme. Sinusta ja minusta muovautuu me ja meistä kahdesta yksi.

Ei saa surettaa

2009-04-12T15:23:00.000-07:00

Kerrankin on kaunista, on hyvä. Minulla on paikka ja muilla on paikka minussa. Kaikilla, joiden edessä olen itkenyt, joiden kanssa nauranut, joiden kasvoille huutanut, joiden kipua kantanut – kaikilla, joita rakastan. Teitä on niin paljon, että naurunne herättää auringon aamuöisestä unestaan ja itkunne saa taivaan kaatamaan ämpärinsä ympäri, mutta jokaista teistä minä rakastan, sillä minun pieni sydämeni on sisältä suurempi kuin ulkoa, sen kammiot värisevät ikävää ja ihanuutta, hentoa kättä hiuksilla ja karhunkokoisia kämmeniä.

Isä on pukeutunut samaan viinipunaiseen paitaan, joka sillä on ollut aina. Hiusten hennosta harmahtavuudesta huolimatta mikään ei ole muuttunut: yhtä ihana ja ärsyttävä kuin aina ennenkin. Kaksi tuntia kierähtää kolmeksi, eksynyt isä tuo tuliaiseksi tekokukkakimpun ja aterialla me kaksi otamme ikiaikaiseen tapaan enemmän jälki- kuin pääruokaa. Pikkuveli sen sijaan on venynyt ja varttunut taas kuten joka kerta kun tapaamme, norjistunut pikkuruisesta pallerosta ja vallattomasta viidakkopojasta nuorukaiseksi, jota halatakseen on venyttäydyttävä varpailleen. Sydämenpohjassa soi: ”Pysy aina pikkuveljenä ja lintuna / älä koskaan miehisty / en meidän taloon lisää aikuisia halua…” Mutta eihän pikkuveli pysy, linnun on aika lentää. Lennä, pikkuveli, lennä, mutta älä unohda minua, ethän.

Isä kysyy onhan kaikki kunnossa, ruokaa ja rahaa linnunpoikasella, sen syli on yhtä lämmin kuin aina ennenkin enkä haluaisi isän irrottavan otettaan, sitä samaa jota olen kartellut niin kauan. Mutta nyt, nyt minulla onkin uusi sana ja se sana on Ikävä. Hän sen minulle opetti, opetti miten ikävä voi olla ihmistä silloinkin, kun herää aamulla yhdessä ja tapaa taas tumman taivaan astuessa estradille. Hän sen minulle sanoi: minä rakastan sinua silloinkin kun sinä olet surullinen, kun sinä itket, kun sinä ikävöit. En minä ennen ole uskaltanut.

Nyt ikävöin kaikkien vuosien, kaikkien ikävien, kaikkien erojen, kaikkien välimatkojen edestä. Ikävöin kurittomia kiharoita, joita keväinen tuulenpyörre tanssittaa Seinen varrella, ikävöin eilistä ja huomista, ikävöin kuolleita ja syntymättömiä unelmia, ikävöin kasvoja joita en ole koskaan nähnyt, ikävöin pikkusiskon hervotonta hihitystä, välitöntä velipuolikuuta, äitiä jota ei koskaan ollut, mummin vanhanaikaisen eleganttia parfyymia, aikaa jolloin pikkuveli ja minä pelkäsimme yhdessä pimeää, jolloin pikkuveli tarvitsi minua, tärkeää. Ikävöin isän syliin jossa olen tässä ja nyt, pehmeässä, lämpimässä. Enkä haluaisi sanoa hei hei ja hyvästi, heiluttaa heikosti toisella kädellä, sillä mitkään muut sanat eivät sylkeydy ulos suusta rumempina ja repivämpinä. Hei hei, isä. Hei hei, pikkuveli. Ja jalat tasannetta takoen pinnistän portaat ylös kunnes seitsemännessä kerroksessa hengästys ei anna aivoille happea ajatella.

Eniten ikävöin ehkä viemäriin valuneita vuosia. Vanha valokuva, minä ja Esmeralda, kaksi kuolemankeijua. Minun poskiluuni pöyheät, kylkeni kaartuvat, Esmeralda henkäystäkin hennompi. Ei se tyttö ole minä, en minä ketään tuollaista tunne, kuka tuo outo lintu on? Kuvastin ei enää kerro, sieltä katsoo joku aivan toinen, mintunvihreä pusero värittää kevättä kalpeille kasvoille ja musta tukka kaartuu kiharoille. Kunpa kaikki osaisivat ulos, löytäisivät langan labyrintissä, uskaltaisivat uskoa, toivoa, rakastaa. Niin monta vuotta, niin monta tuntia, minuuttia, sekuntia, jotka olisin voinut rakastaa sen sijaan että vihasin.

Minä rakastan sinua, Ariel. Minä rakastan sinua, Esmeralda. Minä rakastan sinua, pikkuveli. Minä rakastan teitä kaikkia. Minä rakastan sinua, isä. Olenko ikinä sanonut sitä ääneen? Minä rakastan, minä.

Päivällä leikin normaalii

2009-03-14T15:59:00.000-07:00

Päivällä leikin normaalii
Kuin muka olisin elämässä kii
(PMMP: Niina)

Aamut hengittävät huohottaen niskaan, liian kirkas päivänvalo sattuu silmiin. En muista milloin olisin avannut verhot, kotona on aina helpottavan hämärää. Linnoittaudun omaan asuntooni piiloon peiton alle, keitän pikanuudeleita ja napsin irtokarkkeja, ahmin sanoja mutta ne jäävät kupruilemaan sisääni suostumatta tulemaan enää ulos, en osaa enää asetella sanoja tyhjälle arkille. Elämäni on kutistunut kasaan, erakoitunut yksinäisyyteeni.

Päiviä nukun pois, uni on turvallista ja antaa aikaa. Iltaisin uskaltaa astua uloskin, pakottaa balettitossut jalkaan ja käydä K-kaupassa. Imen itseeni sitä iltahämärää, mikä vielä vie valon; kohta kevät ajaa pimeän pois. Eikä pimeä ole paha, pimeässä pienet valot, tähdet ja tuikut näkyvät kauniimmin kuin kiljuvassa kirkkaudessa. Pimeä on pitsinen huntu joka kätkee minut näkymättömiin. Onko minusta, itse Aurinkoisesta, tullut yön lapsi? Sillä iltaisin ja öisin minä uskallan olla vähän enemmän olemassa.

Voimat vähenevät, vähenevät. Ei ole ketään, ei mitään. Tai olisi, mutta ne ovat liikaa, liikaa liekille joka lepattaa koko ajan kevyemmin. Paniikkikohtauksia keskellä kirkasta päivää, lasisirpaleita lattialla. Myyn taas sieluani paholaiselle, jotta se ottaisi edes osan pois. Vatsahapot korventavat ruokatorvea, diapamit ja temestat sukeltelevat sisuksiini, veri värjää kylpyhuoneen kaakelilattian burgundinpunaiseksi.

Minun pitäisi osata olla iloinen. Onhan niitä, ilonaiheita, mutta minun silmäni ovat sokeutuneet niille. Miksen voi olla niin kuin pikkusisko, joka ilmoittaa tomerasti puhelimessa: "minä tulen sinne kesälomalla" ja minä, isosiskoko - avuttomin meistä neljästä -, lupaan linnanmäkiä ja hattarahöttöjä ja sisko nauraa aidon iloista lapsen naurua, joka saa minut kaipaamaan sitä mitä olen joskus ollut. Kaipaamaan, kaivata, kaipaan, kaipaus.

Kaipaan kaikkea, eniten sitä mitä juoksen karkuun. Kaipaan aikaa, jolloin aamut olivat uusi alku eivätkä eilisen painajainen. Kaipaan sitä itseäni joka silloin olin. Kaipaan keskiyön runoinspiraatioita, jotka eivät enää iske. Kaipaan omia tanssahtelevia askeleitani. Kaipaan kailotustani, joka kuuluu kauas käytävälle, hysteeristä naurua joka helisee ikkunoissa. Kaipaan korkeita korkojani, pikkumekkojani, föönattuja hiuksia ja viimeisen päälle rajattuja silmiä, jotka tuntuvat nyt niin turhilta. Kaipaan katseita jotka ovat ilon karistessa alkaneet katsoa lävitseni. Kaipaan sisäistä social butterflyitani, jonka siivet ovat sidotut.

Kaipaan teitä kaikkia joita en jaksa nähdä, joille en jaksa soittaa ja joiden soittoihin en jaksa vastata, joiden viestit jäävät vastaamattomiksi, joille en muista kirjoittaa takaisin, joiden kuvat pyörivät päässäni mutta joita en kuitenkaan ole valmis kohtaamaan. Ihmisethän ovat minun alani, minä olen se seurallinen, se jolta ei koskaan lopu juttu kesken, se joka ei edes osaa olla yksin. En ymmärrä itsekään itseäni. Anteeksi kaikki te joita olen laiminlyönyt; rakastan teitä mutta mitä hitaammin sydämeni lyö, sitä vähemmän minulta riittää rakkautta.

Esmeralda on ainoa, joka saa olla lähelläni. Esmeralda on nähnyt minut niin monessa, istunut sängyn laidalla silloinkin, kun viikot vierivät ja minä olin lukittuna Lumikin lasiarkkuni, pieneen pimeään huoneeseen peiton alle, tuli aina ja oli. Ainoa joka ei pelkää minun raivoni ja suruni edessä; ainoa joka uskaltaa olla, vaikka on jo nähnyt kaikkein pahimman, kaipuuni kuolemaan, joka oli ylittää ystävyytemmekin. Ja sitä kaipuuta minä pelkään, se ei anna mitään vaan vie kaiken. Sitä kaipuuta minä en halua kaivata, mutta se on jo kovertanut reikiä sydänjuureen. Kiitos Esmeralda, kiitos te kaikki.

Anteeksi kun en tullut syntymäpäivillesi. Anteeksi kun en lähtenyt kanssasi ulos. Anteeksi kun peruin tapaamisemme jota olin itse ehdottanut. Anteeksi kun en soittanut sinulle ja sinulle ja sinulle. Tätä tämä on: helvetin hyvin menee.

Yksi olisi, jolle en painaisi punaista luuria. Mutta sinä, minä olen mahdoton ja sinä olet mahdoton eikä mikään ole mahdollista.

Enkä mä kerro kellekkään
et tämä ei riitä
Mä tahdon sut kokonaan
Se siitä
Ja jos sä tänä yönä tuut
saat sitoo mut kiiiii
ja laittaa käsiraudat ranteisiini
Enkä mä pysty selviimään
kun aina sekaisin pistät mun pään
Päivällä leikin normaalii
Kuin muka olisin elämässä kii

Lasia

2009-03-12T13:38:00.000-07:00

En jaksa enää edes kirjoittaa; sormet liian väsyneet juoksemaan näppäimistöllä ja maapallo liian raskas kantaa.

Missä täällä sinä olet vai oletko enää minulle?

En sun särkyä anna mä en, mutta sinä lähdit pois.

Lasi menee helposti rikki.

I'm living in an empty room
With all the windows smashed
And I've got so little left to lose
That it feels just like I'm walking on broken glass...
(Walking on walking on broken glass)

2009-03-05T04:27:00.000-08:00

Oksennan ulos häpeää
Juoksen pakoon pelkoa
Pienenen puhtaammaksi
Viillän kauemmas kipua
Annan unohduksen valua veden seassa alas.

Klo 01:27

2009-02-16T15:03:00.000-08:00

Viimeinen sivu ei anna enää syödä sanoja, on pakko palata tähän todellisuuteen. Vihreä viltti valuu sammalmättäänä harteiltani, kun kävelen keittiöön. Yhtäkkiä yksinäisyys iskee avokämmenellä kasvoihin ja kyyneleet nousevat ylös pistelevän polttelevana merenä. Lattia on kylmä ja kova kun käperryn jääkaapin juureen ja itken ulos ikävääni.

Ikävöin heitä jotka minun on ollut pakko hetkeksi hyvästellä saadakseni itselleni tilaa muuttua, ikävöin kirjan keskenkatkennutta loppua, ikävöin kapeita käsivarsia halaamaan minua vahvoina niin kuin aina ennen, ikävöin veljeäni Viidakkopoikaa, pieniä Ronja Ryövärintytärtä ja Veljeni Leijonamieltä, ympäriltäni kadonneita ihmisiä, jotakuta jolle ei olisi tarpeen kertoa satuja vaan joka olisi tarpeeksi vahva kestääkseen totuuden, sanoja, lauseita joita en koskaan kuullut, häntä joka ei koskaan tullut, lupauksia jotka eivät koskaan täyttyneet, omaa keskeneräisyyttäni ja epätäydellisyyttäni, hukkaan heitettyjä vuosia, karanneita unelmia. Mennyt, tuleva ja tämä hetki, ne kaikki kirkuvat minulle omia pullopostejaan, ajan kohisevan meren halki matkanneita viestejään. Ja minä haluaisin heittää tiskipöydällä nujuvan punaviinipullon seinään, paiskata sen kohti kiveä niin että tuhannet kivuliaan kauniit sirpaleet lentelesivät läpi huoneen ja minun sisälleni sattuisi hetken vähemmän.

Peilinpinnassa tuijottaa sama takkuinen hahmo kuin tuhat kerta ennenkin, kuin aikojen alussa, jolloin meri oli vielä nuori, kuin vuosina jolloin pimeys oli salaisuus sisälläni, kuin silloin kun sieluni oli kadotettu ja kehoni vuotanut kuiviin, kuin niin monessa sairaalassa, kuin aina kun olen eksyksissä. Takkuinen tukka, vesi kalvona silmien sinessä, kädet suojaamassa vartaloa tulevilta iskuilta.

Tahtoisin löytää takaisin kartalleni, tahtoisin tuntea ja uskaltaa ajatella, mutta sen sijaan otan askeleen ja toisen taaksepäin pilleripurkeilleni ja nielen alas armaan unohduksen, pienen sinisen enkelin joka saattelee minut valheelliseen lääkeuneen.

Unelmatuhkaa

2009-02-16T12:59:00.000-08:00

Astun sisään valottomaan asuntoon, tähdet taivaalla nukkuvat nuokkuen, ja valun alas, alas. Ovi takanani loksahtaa kovana kiinni. Pimeys ympärillä muodostaa hämähäkinseittimäisen kalvon, jonka sisään saa surkeana sulkeutua, joka syö sisältä kaikkea hymyltä tuoksuvaa ja elämältä maistuvaa ja sylkee päälle omaa maailmaansa, pimeyden valtakuntaa, sitä maata jonka lapsi minusta on kasvanut. Ei minusta ole enää palaamaan valoon, ei, ajat ruusunnuppujen keskellä ovat ohi, se tyttö ruiskukkapellon reunalta katosi jonnekin ja tilalle tulin minä surullisine silmineni. Huono huono huono minulle huudetaan moniäänisenä kuorona, josta äänet jotka mieluummin unohtaisin kaikuvat kirkuen, huono huonompi huonoin. Ja minä tiedän olen paha, olen pimeyden vanki, olen synnintekijä, olen paha, paha.

Minä ja minun kirotun surulliset silmäni, jotka eivät suostu näyttelemään kanssani samaa näytelmää. Surulliset silmäni joiden läpi kaikki katsovat, muttei kukaan halua nähdä kipua, loputtoman melankoniset lauseeni, joita kukaan iloinen ja ikipirteä ihminen ei halua lukea. Minä syvässä surussani, joka ei anna minun uida irti, surussani joka saa silmäni loiskumaan suolaista merivettä vaikken oikeasti osaa enää edes itkeä.

Ylös, alas, ylös, alas vuoristorataa, sitä minun elämäni on, silmukkaa silmukan perään, mutta minä haluan jo pois vaunusta jota en ole valinnut. Aina minä yritän, yrittäminen on ainoa mitä osaan, yritän silloin kun kevät koittaa availla hiirenkorviaan, mutta aina minä putoan pois ja petyn. Ei minusta ole mihinkään. Miksi minä olen niin tyhmä etten osaa jo antaa periksi. Miksen minä osaa ottaa opikseni, ymmärtää että minun unelmani ovat viallisia vappupalloja jotka lapsen summittaiset sormet vapauttavat korkealle karkuun.

Yliopistolla olemiseni on pelkkä peilitalo, en ole kuin nimi haamuna kummituslinnassa. Unelma uudesta opiskelupaikasta särkyy koko ajan yhä terävämmin ja terävämmin satuttaviksi sirpaleiksi, vaalin sitä liian kauan sylissäni, lauloin tuutulauluja ja annoin ravintoa, olisi pitänyt päästää aiemmin irti. Miten minä, ei kukaan halua minnekään tyttöä jolla on aina paha olo, tyttöä jonka silmissä kimmeltävät aina kaikki maailman kyyneleet, tyttöä joka ei osaa rakastaa eikä vihata oikein.

Ja tanssi, arabeskit ja attitudit joita olen yrittänyt elvyttää, ei minusta enää ikinä voi tulla ammattilaista, minä olen mahdollisuuteni menettänyt. Liian monta vuotta mustissa luolissa on syönyt sen haaveen harvan haperoksi. Miksi minä aikoinani lopetin, sulloin satiinitossut kaapinperälle, vaikka jäin ikuisiksi ajoiksi kaipaamaan tanssisalien tankoja, tutujen tyllejä, teatterilavojen tauksia, liikettä joka herättää minut eloon? Ajattelin, etten ollut tarpeeksi hyvä. Olin liian huono. En ollut paras. Liian myöhään olen ymmärtänyt parhaita olevan niiden jotka uskovat omaan paremmuuteensa, itseensä. Ei kukaan kertonut.

Ihmisille en jaksa olla enää se joka olin ennen. Anteeksi, minä en jaksa. Olen liian käpertynyt itseeni. Jätin Valokuvaajan tökerösti puhelinsoitolla, valehdellen ummet ja lammet, enkä voi unohtaa avutonta ääntä puhelimen toisessa päässä, kun keksin puhuessani päästäni osastouhkia ja syveneviä soita. No, ne ainakin osasin ennustaa. Amerikkalaiselle pelkää olevani pelkkä varavaihtoehto, barbienukke jolla leikkiä kunnes kyllästyy. En minä osaa luottaa ihmisiin. Eristäydyn ja erakoidun, huomaan verhojen olleen kiinni koko päivän ja minun nukkuneen unta, johon liian monella diapamilla olen itseni turruttanut. Oven aukaiseminen, kirkkaiden valojen kohtaaminen, puhelinsoittoihin vastaaminen, ne käyvät kerta kerralta vaikeammiksi saaden minut pelkäämään sitä päivää, kun ne muuttuvat mahdottomiksi.

Minun perheeni on poissa, en enää halua aiheuttaa heille harmeja, suvun musta lammas tietää miten tehdä tämän kaiken heille helpommaksi olemalla vaikea ja mahdoton, eivät he ikuisesti minun oikkujani jaksa. Esmeralda on minun ainoa perheeni, minun kaunis kultatukkainen keijuni, jonka silmät ovat smaragdeja ja kevään koivunvihreää, eivät loputonta vesimassaa johon hukkuu jos katsoo liian kauan. Anteeksi siskoni että olen liian heikko nostamaan yllesi umbrellaa, etten jaksa ymmärtää, etten ole siellä sinun vierelläsi, missä tarvitsisit minua. Anteeksi että olen itsekäs, sinun on parempi pysyä poissa ettei pahuuteni leviä sinun kauniiseen sieluusi. Anteeksi.

Minusta ei tule mitään, pessimistinen kirjailija sivut täynnä surua ja tuskaa ehkä, joka ei saa maksettua vuokriaan. Minun unelmani eivät kanna, koska minusta ei ole kantamaan niitä. Minusta ei ole uskomaan niihin. Prinsessasadut eivät tule toteen, sen olen oppinut. Kuinka kauan kestää ennen kuin tämä kylmyys on jäädyttänyt minun sydämeni sykkeen sammumaan?

Leave me, leave me not

2009-02-09T14:38:00.000-08:00

Kuolemanspiraali kiertyy taas kovana ja karheana ympärilleni, portaat alas ovat pieniä ja heppoisia, helpompaa olisi hypätä suoraan sen syvyyksiin. Vanhojen muistojen valokuvakopiot välähtelevät sen seinillä kun otan aran empivän askeleen: siinä minä pienenä keränä piilossa peiton alla, kädet korvilla, pikkuveli minuakin pienempänä pommisuojassamme, minun sitruunankeltaisessa huoneessani, kun sota räiskyy ja rätisee sen ulkopuolella. Kuva vääntyy ja vaihtuu, älä äiti älä minä itken mutta äidin selkää ei enää näy, olen yksin ja paha, paha, paha, pakko muuttua paremmaksi etteivät ihmiset aina kääntäisi selkiään siihen missä kasvot äsken olivat. Ja minä olenkin niin kiltti kultainen, oi miten suloinen hän on, siinä he ovat kuin ovatkin kääntäneet kasvonsa minuun ja katsovat minua kun soitan tanssin laulan taion todistukseni teille, hyvä tyttö, he taputtavat minua päälaelle kuin koiraa ja kaivelevat ruttunaamaisia seteleitä ja raidallisia Marianne-karkkeja taskunpohjiltaan.

Kukaan ei koskaan sanonut: "sinä olet hyvä koska sinä olet sinä." Ja siksi minun on elettävä, elettävä jotta voin sanoa sen mahdollisimman monelle, voin sanoa sen sinulle joka luet tätä, teille ja heille joita rakastan, tyttärelleni jonka uniseen korvaan tulen jonakin päivänä kuiskaamaan minä suojelen sinua kaikelta kun hän kääntää kylkeä.

Värit vilkkuvat houkutellen minua astumaan vielä askeleen, vielä askeleen alaspäin, karamellinkeltainen silkinsininen vedenvihreä mansikkahillonpunainen, mutta niiden alla minä mustavalkoisena, pakokauhu paistaa silmistä joista en katso minä, kengänpohjat takovat tietä pakoon pakoon painajaisia ja vaivihkaiset vilkaisut kuihtuneeseen kehooni kuntosalilla, uimahallissa vesi on kylmää ja tärisen horkassa sydämen muljahdellessa sitä mukaan mitä kauemmin pettäneet polveni polkevat vettä. Ei, ei enää, sinulle minulla on jo sisälläni vastamyrkky.

Siltikin liu`un yhä alemmas, alemmas, värit himmenevät haalistuvat kun ruusut kuihtuvat ja niiden tuoksu tipahtaa tuuleen, mustavalkoelokuvassa minä painan päättäväisesti veistä rannettani vasten ja ladyshaver liukuu nilkkojani nyörittäen, pisarat putoilevat ja kylpyhuoneen ritisevä lukko ratkeaa auki, hei isä olen kotona, ja isä itkee. Minä en osaa. Osaan ainoastaan niellä purkillisen pameja ja päätyä päivystykseen pakkolähetteellä, bileissä meillä kaikilla oli niin mukavaa kun ambulanssimiehet tulevat menevät tulevat ja minä makaan pikkumustassani sairaalalakanan alla kuin elävä kuollut elävä ruumis. Ja pikkumusta minulla oli ollut päälläni ryhävalaan ruhon painuessa päälleni, sata euroa kiitos, ja psykologi kirjoittaa holtiton epävakaa kykenemätön hallitsemaan itseään.

Minä en halua tulla. Anna minun olla. Nämä sanat minä olen sanonut sinulle satasatasata kertaa, mutta et sinä kuuntele. Oletko kuuro, lue huuliltani. Etkö ymmärrä? Sinulla ei ole minulle enää mitään, kokeilin jo kaikkea. Huomaatko: tänä iltana aioin tappaa itseni ja tässä minä istun, Ariel antoi minun itkeä puhelimen päähän ja hänen Kanadalaisensa oli minulle kiltti: take care of yourself - ehkä me alammekin tulla toimeen - tässä minä istun vihreä vilttini harteillani ja läppärin lyönnit antavat minun hengittää. En valuttanut verta, en tyhjentänyt kutistuvia Diapam-kätköjäni, en ottanut kasin ratikkaa, en kurkkinut alas ikkunankarmeista. Olen itse asiassa aika ylpeä itsestäni. Kyllä, itken koko ajan kuin vuolas vesiputous, kyllä, nukun päivät ja valvon yöt, kyllä, rintalastaani kuristaa, kyllä, olen epätietoinen, kyllä, olen äärettömän yksinäinen, mutta olen elossa.

Itse asiassa olen tänään riisunut yltäni yhden kirouksen, joka päälleni on aikojen alussa kasteveden kanssa valutettu. Minusta ei ole enää elämään epäelämää. Minä palan koko ajan polttavammin, pahvikulissit lainehtivat liekkimerenä ja sanattomat sopimukset joita en koskaan itse allekirjoittanut palavat niiden mukana tomuiseksi, tyhjäksi tuhkaksi.

Vastaanottaja: Isoisä
Aihe: Pyyntö

Älä lähetä enää rahojasi. En halua niiden mukana tulevia vaatimuksia siitä, kuka ja millainen minä olen ja keneksi ja miksi minun tulisi tulla. Minä olen muuttunut.

***

Lähetä: Iskä

En halua enää olla kaikkien kauloja kuristava riippakivi, vastatuuleen vedettävä leija, joka on kerta toisensa jälkeen otettava kiinni, kun tipun taivaaltani. En halua kenenkään kasvoille teennäisesti kasvoille kyhättyä sääliä. Anna minun suistua tai olla suistumatta tässä spiraalissa yksin alas.

***

Lähetä: Esmeralda

Anteeksi etten jaksa, anteeksi etten jaksa auttaa sua jaksamaan. Mä olen niin yksin. Rakastan sua. Aina.

***

Soita: Äiti. Puhelimeen ei juuri nyt saada yhteyttä. The number you are trying to reach...

***

Lupaatko itsellesi tässä ja nyt lähettää ne hakupaperit?, tiedekuntani dosentti katsoo minua kysyen. Lupaan, itselleni. "Jos ei temmo ovia, eivät ne ainakaan ikinä aukea", hän sanoo silmissä tietävä tuike. Minä temmon. Kurkottelen kuita. Olen jo hullu, mitä minä voin menettää? Haluan pahan pois ja hyvän lähelleni. Tämä on minun elämäni.

Pelkään vain niin paljon, että se otetaan minulta pois. Ne kaksi taistelevat taas.

Kuka tulisi, ottaisi syliin ja lupaisi olla lähtemättä kunnes kamppailu on ohi ja minä turvassa? Kuka tulisi ettei minun tarvitsisi olla yksin. Kuka tulisi.

Somewhere over the rainbow

2009-02-02T15:32:00.000-08:00

Avaamme oven ja astumme sisään. Minä ja Esmeralda hypistelemme tanssikaupan tangoilla ostajiaan odottavia hepeniä kuin äitiään takinreunoista raahaavat, tutujen hörselöistä helmaa hamuilevat pikkutytöt. ”Katso katso!”, me hihkumme innostuneempina kuin aikoihin ja keräämme kasan trikoita, shortseja, hameita, toppeja ja balettipukuja pukuhuoneeseen, missä tepastelemme peilin edessä toinen toistaan ihanammissa asuissa. Lopulta ovi kilahtaa kiinni perässämme ja me kuljemme kadulla kassit kutittavan ihanina olilla keikkuen. Kuinka pieni asia voikaan olla niin suuri asia.

Seitsemältä saavumme saliin. Tutut tanssiryhmäläiset tervehtivät aidosti hymyillen ja minä tiedän kuuluvani tänne. En ole ymmärtänyt, kuinka paljon olen kaikkina kuolleina vuosina kaivannut tanssia ja kuinka paljon se on minua auttanut eteenpäin. Tukehdun jos en saa tanssia, tarvitsen minut yhteen itseni kanssa sulauttavaa liikettä hengittääkseni. Tanssista on tullut samanlainen elinehto kuin kirjoittamisesta.

En huomaa puseroa selkään kiinni liimaavia hikipisaroita, en hengästystä, en lattian jalkapohjiin hankaamia rakonalkuja - minä tanssin ja koko muu maailma katoaa. Olen onnellinen. Enkä muista milloin olisin viimeksi voinut sanoa niin. Outo adjektiivi, onnellinen. Ei ole sopinut minun suuhuni, mutta ehkä sen on alettava istua. Onnellinen.

Viikkoja, kuukausia päässäni ovat pyörineet päämäärättömät polut, eksyneet unelmat. Ei minusta tule opettajaa. Onneksi ymmärsin sen ajoissa, ensimmäistä vuottahan tässä vasta opiskellaan… Nyt minä tiedän mitä minusta tulee isona. Unelmani ovat saaneet siivet ja ne lepattavat kauan odottaneen kärsimättöminä ympärilläni, tule jo tule jo, mielikuvitusmaailmassani matkaan jo niiden mukana ja lennän pilvilinnojeni ikkunoista sisään, haukkaan haaveiden hattarapilveä ja kurkotan ylös korkeuksiin. Tavoittelen kuuta taivaalta, mutta mieluummin epäonnistun kuin olen yrittämättä. Minun on uskallettava uskoa unelmiini, sillä sitä ei kukaan muu voi tehdä. Haaveet heilauttavat minulle kättään ja hymyilevät rohkaisevaa hymyä urhoollisin ilmein antaen unen tulla. Painan pääni tyynyyn katsellen niiden kaukaista lentoa poutapilvisellä taivaalla ja annan aavistuksen ujon hymyn kohota kasvoilleni. Onnellinen.

Kuka minulle sanoi, ettei minusta olisi siihen? Miksei se olisi mahdollista?

Minä aion etsiä ja löytää aarteen sateenkaaren päästä.

Somewhere over the rainbow
Way up high,
There's a land that I heard of
Once in a lullaby.
Somewhere over the rainbow
Skies are blue,
And the dreams that you dare to dream
Really do come true.

Someday I'll wish upon a star
And wake up where the clouds are far
Behind me.
Where troubles melt like lemon drops
Away above the chimney tops
That's where you'll find me.

Somewhere over the rainbow
Bluebirds fly.
Birds fly over the rainbow.
Why then, oh why can't I?

If happy little bluebirds fly
Beyond the rainbow
Why, oh why can't I?

(The wizard of Oz: Somewhere over the rainbow)

Punainen meri

2009-02-01T13:03:00.000-08:00

"Sinulla on sujunut niin hyvin. Olen ylpeä sinusta!", entinen omahoitaja suitsuttaa. Lääkärikin kirjoittaa mukisematta reseptin sadan kappaleen pamipakettiin, ei kai enää epäile minun päätyvän hiilipullo huulilla päivystykseen. "On niin ihana nähdä sua, kun olet nykyään niin iloinen ja pirteä", sanovat ihmiset eivätkä tiedä mitään mistään.

Vaaleanpunaiset hattarapilvet maistuvat karvailta, unelmien taikapeili tipahtaa lattialle särkyen tuhansiksi siruiksi. Tulevaisuus on suunnattoman suuri, tumman tähdetön aukko edessäni. Tavoittelen kuuta taivaalta kaulakorukseni enkä tiedä mitä teen, jos epäonnistun. Ei ole muuta kuin unelmat, pelkkä höttöinen hattara jota pohjoistuuli armottomasti riepottelee.

Olen koko ajan "kipeä". Terapeutti ihmetelköön viidettä flunssaani tänä talvena. Yliopiston penkkejä en ole pahemmin kuluttanut. Minua ei vain kiinnosta. Minne se kannustava kipinä - tämä on oikea suunta! Oikea ala! -, minne se katosi? Yksinollessa hiljaisuus huutaa niin kovaa, etten saa omaa ääntäni kuuluviin. Käperryn taas vihreän viltin kätköihin ja halaan Hippoa, uskollista ystävääni.

Minä vain nukun ja syön karkkia, luen kirjoja ja taon läppärilleni sanoja lauseita tarinoita unelmoiden jostain suuremmasta, raapustan päiväkirjaan pikakirjoitusta koska on niin kiire kirjata kaikki muistiin, tanssin tanssin tanssin ja ojentelen parkkiintuneita jalkapohjiani coupeihin, passeisiin ja developeihin, niinä hetkinä olen kotona ja kokonainen minä ja iskä lupaa maksaa yhden ylimääräisen tanssitunnin "kun se kerran tekee sut onnelliseksi." Maanantai-iltaisin tanssin kauniiden ihmisten keskellä, meidän show model teamimme, ja keskiviikkoisin kompuroin catwalk-kävelyä kymmenen sentin piikkareillani. Viikonloput pyörin keskellä baarien tanssilattiaa hymyillen epäilyttävän itsevarmaa hymyä valokeilan osuessa kohdalleni. Lopun valveillaoloaikani haaveilen ja haahuilen. Kyllä, tätä on minun, sen korkean älykkyysosamäärän omaavan eximian ylioppilaan elämäni. Ei tullut juristia ei.

Hetkittäin olen oppinut olemaan onnellinen. Kun löydän rapisevien sivujen keskeltä käsittämättömän kauniin lauseen, kun vartaloni vie minut koreografian kätköihin, kun nauran niin kuin ennen, kun saan käpertyä turvalliseen kainaloon joka saapuu paikalle puoli kahdelta keskellä yötä, kun ajattelen ehkä, ehkä se voisi sittenkin olla ja tulla... Sen sijaan hetkittäisiä romahduksiani en ole oppinut estämään.

Eilen: "Vodkaa ja likööriä", tilaan ja tanssin, muutama valkoinen tabletti, loppuillasta kompuroin kotiin kymmenen sentin koroillani ja painan punaista luuria: Tulisitko sä tänne... Ja hän tulee, ei vilkaisekaan mustaa minimekkoani ja sen paljastamaa vartaloa vaan sulkee minut syliinsä antaen nukun kuin karhunpentu pesässä. "Pelottaa", minä kuiskaan ja hän silittää lakan ja muotovaahdon takuttamaa tukkaani.

Tänään: Tulen kotiin ja tiedän. Kohta kaksi kuukautta... Mutta minä särjen sinetin ja murran lukon auki. Viileä terä lämpimästi hengittävällä ihollani, revin raavin kunnes tahmeanpunainen neste noroo nilkoistani lattialle ja kirkkaanpunainen on tummentunut tarpeeksi. Koetan rannettani, pulssi on nopeaa, metalli virtaa valkoisen ihon yli, mutta ymmärrän lopettaa kun vielä voin.

Kylmänrauhallisesti annan vaaleanpunaiseksi värjäytyvän veden kirvellä särisevissä aukoissa ihossa, tottuneen turrasti otan pesukopasta pyyhkeen, sukellutan pumpulituppoa Septidiniin ja laastaroin mustien sukkahousujeni alla surevat salaisuudet.

Ihanille ja vähemmän ihanille kommentoijille

2009-01-31T10:32:00.000-08:00

Kiitos kaikille teille ihanille ihmisille, jotka sinnikkäästi jaksatte kahlata tekstejäni tekstin jälkeen läpi. Yritän kommentoida takaisin aina kun ehdin, ette osaa edes aavistaa, kuinka paljon kaikki lämpimät ja ymmärtävät kommenttinne ovat minua rohkaisseet ja auttaneet huomaamaan, etten ole yksin enkä ainoa...

Se sijaan sinä, jolla ei riittänyt sisua edes olla muuta kuin "Anonyymi", toivon mukaan olit lukenut kaikki tekstini ennen kuin muodostit mielipiteesi. Epäilen. Tai sitten olet vain niin idiootti, ettet ymmärrä yhtään mitään siitä, kun elämässä ei ole kaikki kohdallaan. Oletko koskaan kuullut sellaisesta ilmiöstä, että huonon itsetunnon omaava ihminen paikkaa sitä olemalla jollain osa-alueella yli-itsevarma? Mutta ehkä olet sellainen kultalusikka suussa syntynyt täydellisyys, jolla on varaa leikkiä pyhimystä ja arvostella muiden elämää. Hyvä itsetunto, minulla? Kyllä, juuri siksi olen leikellyt ihoni palasiksi, tuhonnut maksani, asunut tuhansia tunteja eri osastoilla, päätynyt pakkohoitoon, ollut lähellä kuolla nälkään tässä vitun hyvinvointivaltiossa, jossa kaltaisesi älykääpiöt ilmeisesti istuvat päättäjien paikalla. Aika paljon sanottu: "Kaikki paha mitä teet, tulee moninkertaisena takasin..." Onneksi sä et ole varmastikaan tehnyt koskaan mitään pahaa, hyvä että maailmassa on hyviä ihmisiä meidän surkeita blogejamme kirjoittavien surkimustenkin lisäksi. Miksi oikeastaan luet näitä tai tätä? Tunteaksesi itsesi entistä täydellisemmäksi?

Leikkikenttä

2009-01-30T13:09:00.001-08:00

Miksen minä osaa rakastua, en antaa itseni rakastaa enkä antaa kenenkään rakastaa minua? En minä ole Häneenkään edes ihastunut, leikin vain Hänellä kuin kissa hiirellä. Enkä osaa enää tuntea edes huonoa omaatuntoa, ei minulla ole minkäänlaista moraalia. Miehet ovat minulle leluja, joilla leikin siihen saakka kunnes kyllästyn ja ostan uuden.

”Hän tietää olevansa kaunis, muttei tiedä, mitä kauneudellaan tehdä”, kuvataan eräässä elokuvassa. No, minä tiedän, ja tiedänkin täsmälleen. Viettelen heidät, valloitan heidät, vien heidät pisteeseen josta ei voi enää perääntyä, nielen heidät kokonaisina punatuilla huulillani ja syljen ulos suustani kun en enää tarvitse heitä. Tiedän kuinka koskea ja käsitellä heitä niin, että he jäävät kaipaamaan ihoni lämpöä ja huulieni punaista paloa. Kenenkään kanssa en ole liian kauaa, jotten kiinny. Sillä minun täytyy saada olla villi ja vapaa, sanat suhde, sitoutuminen, seurustelu , ne saavat minut paniikkikohtauksen partaalle.

Nauran ajatukselle itsestäni lokoisati kotisohvalla poikaystävän tutun turvalliset kädet ympärillä, kevyen kuplivan keskustelun ja somien suukkojen lomassa, ehkä suhteen kruunaava kultainennoutaja jaloissamme. Enkä samaan aikaan kaipaa mitään muuta yhtä paljon, mutta samaan aikaan tiedän, ettei minusta ole sellaiseen. Isoisien aikainen mustalaisveri kohisee korvissa, ajaa minua eteenpäin eikä tuli sisälläni sammu. Ehkä tarvitsisin toisen tulen parikseni palamaan kanssani, mutta tähän mennessä kukaan ei ole kyennyt kesyttämään minua muutamaa päivää kauemmaksi ajaksi. Ehkä jos minulla ja Amsterdamilaisella olisi ollut enemmän aikaa... Minua ei kesytä kukaan, minä kesytän heidät hyläten kesyttämäni ketut ajan kuljettua ohi.

Uskottelin itselleni, että olisin voinut ihastua Häneen. Hyvä on: toivoin, että olisin ihastunut Häneen. Mutta en minä ole, mikään ei tunnu sen erikoisemmalta kuin kenenkään muunkaan kanssa. Mikä minussa on vialla? Eilen käperryin kippuralle Hänen kainaloonsa, Hän silitti hiuksiani siveli selkääni helli minua, katselimme kaupungin valoja ja puoli kahdelta aamuyöllä Hän astui ulos ovestani yksipuolisesti umpirakastuneena - mutta sitä Hän ei tiedä, sillä minä olen mestariluokan näyttelijä. Ja minun omatuntoni kaivoi kuoppaa kylkiluiden väliin: en ollut maksanut mitään muuta takaisin kuin tarjoamani karnevaalikeksit ja suudelmat, joiden jäljiltä huuleni ovat karheaa rohtumaa. Koko illan odotin, odotin että Hän kokeilisi kädellään jotain kohtaa jonne se ei kuulu enkä minä olisi vastustellut, olisin vain antanut hänelle maksun siitä turvasta ja huolenpidosta jota Hän minulle antoi. Nyt minä olen Hänelle velkaa - ja minun on saatava maksaa velkani. He voivat olla minun leikkikalujani, mutta minä annan aina jotain takaisin.

En ole kypsä aikuinen vaan villi ja vapaa enkä valmis luopumaan vapaudestani, en kehoni ympärille kietoutuvista katseista, en eksoottisten silmieni heidät huumaavista katseista, en siitä tyydytyksen tunteesta, kun taas uusi uhri on loukussa luolassa, joka on päällystetty kullalla ja timanteilla. En intohimoisen kiihkeistä suudelmista ihan missä tahansa, en kiireestä jonnekin jossa olla kahden, en kehooni kiinni jäävistä katseista kun mekkoni avattuine vetoketjuineen valahtaa lattialle ja astun ulos siitä, kun olen jumalatar joka syntyy uudestaan ja uudestaan ja he palvovat vartaloani. Silloin minulla on valta, hylätä tai tulla hylätyksi ja totta kai minä olen aina se joka hylkää, en vastaa enää viesteihin enkä ota yhteyttä, sillä se aika on ohi ja uusi edessä.

Olen yhtä riippuvainen ihailevista katseista kadulla kuin diapamista. Milloin minusta tuli tällainen vai olenko aina ollut? Ennen anoreksiaa häpesin pian puhkeavaa naisenvartaloani, mutta saatuani sen takaisin olen asettunut siihen. Olen oppinut, että voin sanoa olevani kaunis ja kuulla muuiden sanovan sen, olen ikävä kyllä myös oppinut käyttämään kehoani saadakseni mitä haluan. Ikinä enää en aio myydä sitä, en rahasta, en, mutta hetken hyväksynnästä, palvovista silmistä, minut korkealle kohottavista sanoista, siitä hetkestä, kun he eivät voi elää ilman minua, niistä, kyllä. Paikkaan laastaroitua itsetuntoani heillä, joille olen kaunis ihana hymyilevä säteilevä seksikäs, heille jotka eivät haluakaan nähdä silmistäni sisäänpäin vieriviä verisiä kyyneleitä eivätkä surua, jonka huntu kietoo minut sisäänsä aina yksin ollessani.

Seinälläni verisuonisiipinen keiju suutelee rottaa, jonka suomuinen häntä kiemurtelee kuvasta. Siinä ja sellainen olen minä.

Hän.

2009-01-25T13:40:00.000-08:00

Hän on etuajassa. Hän tarjoaa teeni. Hän ei kysele liian varhain kysymyksiä, joihin en ole valmis antamaan vastauksia. Hän on hauska. Hän kertoo värikkäitä tarinoita matkoiltaan maailmalta ja saa minut nauramaan oikeaa, aitoa naurua. Hänen silmänsä vilkkuvat vinkeästi. Hän yllättää minut ideoillaan. Hän katsoo kanssani kahden tunnin romanttisen draaman elokuvateatterin eturivissä. Hän kietoo minut kainaloonsa kun minulla on kylmä. Hän lähtee kanssani K-kauppaan ja pakkaa maitopurkkini muovipussiin. Hän aikoo tulla tekemään minulle omenapaistosta. Hän suutelee minua kevyesti kun tienristeys katkeaa kahtia.

Minua pelottaa, pelottaa niin paljon. Kammoan olevani kiintymässä häneen. Haluaisin perääntyä ja paeta paikalta ennen kuin haluan olla hänen kanssaan, sillä haluan hylätä ennen kuin tulen hylätyksi. En tiedä mitä tehdä.

Olen tottunut olemaan näyttelynukke, kaunis esine pianon päällä. Olen moneen kertaan kopioitu marmoripatsas miesten kokoelmissa. Olen tyttö joka tanssii rämäpäisesti pilkkuun asti pöydillä pikkumekon helma huolimattoman ylös heilahtaen, korkeat korot kolisten ja tukka tuullen. Miesten kuolaavat katseet kulkevat minun nuoren notkealla naisenvartalollani ja minä pelailen silmäpelejä testatakseni taitojani ja varmistaakseni viehätysvoimaani. Nautin vallasta ja valinnanvapaudesta, annan heidän kerjätä vihjailevia vilkaisujani ja otan sen koiranpennun kotiin, joka kelpaa minulle. Olen hänen yhden yön ajan, olen kaunis ja kosketettava, teen heidät hulluiksi halusta, olen villikissa joka kietoo kyntensä ihon ympärille, olen tummaa, tahmeana sormien välistä valuvaa suklaata. Sellainen minä olen tottunut olemaan, silkka seksiobjekti. Ei minussa ole muuta; en minä osaa muuta.

Mutta hän näkee minussa muutakin kuin sen minkä muut. Hän ei kuiski kiihtyneesti korvaani sinulla on vaaralliset silmät ja vartalosi niin vastustamaton, hän haluaa kuulla mitä mieltä minä olen siitä ja siitä, nähdä minun nauravan ja kietoa kätensä ympärilleni. Hän sanoo oli hauskaa ja toivottaa hyvää yötä enkä ole ollenkaan tottunut tuollaiseen. Tämä on liian tavallista, liian todellista. Hän jota kerran rakastin, hän astui ulos satukirjan sivuilta ja katosi takaisin omaan ihmemaahansa, mutta tämä toinen tapaus, hän ei tule liian lähelle, hän antaa aikaa. Ja aikaa minä tarvitsen toipuakseni, tuupatakseni Möhömahan muistojeni toiselle puolen. Tällaistako on oikea elämä? Tällaisiako ovat oikeat ihmissuhteet? En tiedä, ei minulla ole ikinä ollut sellaista. Olen ollut ainoastaan lelu jolla leikkiä, kaunis kuva jonka sisään kukaan ei halua kurkistaa. Ulkoa yhtä, sisältä toista.

Yhden yön jutut ovat niin helppoja. Ei luurankoja kaapeissa, ei synkkiä salaisuuksia. Salainen koodi on ei henkilökohtaisuuksia, silkkaa seksiä. Pelkään mennä pidemmälle, pelkään joutuvani paljastamaan kaikki pelot Pandoran lippaastani. Pelkään hänen pakenevan, kavahtavan kauhusta huomatessaan arvet käsivarsissani ja kuullessaan koko kertomuksen. Ja kuitenkin tahdon turvaan ja kaipaan, kaipaan hänen käsivarsiaan suojelemaan minua sumulta joka sakenee ja sakenee ympärilläni…

Tulkaa tänne, älkää tulko tänne

2009-01-25T01:31:00.000-08:00

Bileet. Kuohari kuplii, nauravat silmät suut ja kulhollinen karkkia. Hetken on hauskaa, lahjat lämmittävät sydäntä ja kaikki ihanat ihmiset ympärillä tekevät tärkeäksi. Jossain siellä se kuitenkin on, uinahtaneena, minun oma pieni painajaiseni, joka potkii nukuksissaan pohjaa.

Me kipitämme korkokengissämme lempeässä lumisateessa, jonon häntä on pitkä ja huojuu huokaisten pitkästyneisyyttään. Valkoisen villakangastakkini aukeavat napit, näen taas nälkäisen kiillon niiden katseissa. Tanssin tyllihelma heiluen, selkäni paljas ja korkoni korkeat, antaako se oikeuden?

Punapartainen tonttu, jolla on ikää kaksi tai kolme kertaa omani verran, huojuu kaljanhuuruisena liian lähelle, liian lähelle. Pujoparta kiikkuu kähäräisenä, katse vaeltaa vartalolla tahmeasti tarttuen. Irvokas irvistys, minua ällöttää ja puikkelehdin pois. Ja taas kerran, taas kerran Möhömaha riisuu rintani katseenalaisiksi, huohottaa ja hokee mikä narttu mikä narttu enkä minä sano mitään sillä huorat ovat hiljaa ja tekevät työnsä.

Yhtälailla minä tänä yönä kerjään itse kohteluani, kuten aina, mitäs menen käyttäytymään kuten käyttäydyn ja pukeutumaan kuin paraskin prostituoitu. Yhtä aikaa kaipaan katseita, kaipaan kosketusta enkä kuitenkaan anna kenenkään tulla lähelle. Lukot ovat kiinni niks naks enkä halua niitä auki. Minuun ei saa nyt koskea, älkää, ei edes katsoa, minun täytyy saada kuvitella olevani taas hetken ajan valkoinen ja viaton vaikken koskaan voikaan sitä olla. Ei älkää, keski-ikäisten kaljamahojen niljakkaasti nuolevat katseet kaikkialla, mutta en minä silti katoa seinäkukkaseksi. Sen sijaan minä provosoin enkä saa flirttailevaa tuhannen ja yhden yön katsettani hyväilevää hymyäni kuriin, miksi minä olen tällainen enkä osaa olla muunlainen. Härnään tulkaa tänne ja kun he tulevat heitän ylimielisesti hiuksiani, minulla on valta ja minä katson heitä kuin alamaisia naurahtaen vinoa naurua. Minulla on valta enkä minä halua kuin hylätä, hylätä kaikkien niiden kertojen edestä kun minut on hylätty. Tämä on minun tapani.

Vartalo venähtää raudanraskaaksi, tanssilattia imee kengänkorot itseensä. Kaivelen kassista rauhoittavaa enkä halua enää tanssia, en kaikkien katseiden alla, en kaikki liian painavat muistot mielessä. Kotona minun nukahtaessani se herää ja tapaan se taas uneni alla katsoen suoraan sen kieroihin silmiin.

Tähtilampun alla

2009-01-22T15:34:00.000-08:00

Aamun tahmeat silmät tuijottavat suljettujen silmäluomieni taakse. Kankeasti kipuan ylös, kulautan aamulääkkeeni alas ja kolautan ulko-oven kiinni. Jalat laahaavat loskassa, lääkäri printtaa ulos reseptin kolminkertaistetulla unilääkemäärällä ja jalkani laahaavat taas loskaa. Kotona pakenen kaikkea piiloon peiton alle ja uni tulee, syleilee vertavaluvaa sydäntäni ja ottaa minut hetkeksi helmoihinsa. Pois, pois, pois, takoo ikiaikainen toive takaraivossa, mutta tiedän, etten enää voi sitä toteuttaa. Ennen minulla ei ollut mitään menetettävää; nyt on. Olen kiintynyt tähän kummalliseen, kaltoinkohtelevaan mutta kuitenkin niin kauniiseen maailmaan.

Hiki helmeilee otsallani, kun tanssin tuulenpyörteenä pakoon pelkojani. Hetken ajan maailma on hallussa, hetken ajan kaikki on kirjoitettua käsialaa kalenterissa ja huolellisen harjaantuneita rajauksia silmäluomilla. Stop, painaa opettaja, musiikin matka katkeaa, liike jähmettyy paikoilleen ja kaikki on taas yhtä kaaosteoriaa. Unohtuneet ajatukset purevat nilkkoja, entiset unelmat pilkkaavat peilikuvaani ja tuulen pois tuuppaamat tunteet kiertyvät kurkunpäähäni.

Esmeralda on kaunis valkoisessa kukassa mustissa hiuksissaan, mutta sama hengen salpaava huoli kuin silloin ennenkin on hiipinyt taas samentamaan keväänvihreitä silmiä. En tahtoisi tuottaa hänelle taas tätä tuskaa, en hänen olevan taas kerran minun ainoani. Mutta hän on, painaa temestan kämmenpohjaani ja silittää tanssin takuttamaa tukkaani. Aina uskon ihmeisiin, laulaa Juice taustalla ja hän on minun ihmeeni, mistä sinä ilmestyit ja tukit tieni toiselle puolelle. Yksi meistä kuitenkin puuttuu paikalta ja Esmeralda tietää, etten voi olla ikävöimättä surullisen sinisiä silmiä ja yhtä vallatonta naurua kuin omani.

Astun ulos Esmeraldan ulko-ovesta paksuun lumipeitteeseen. Tuijotan tähdetöntä taivasta ja annan hentojen lumihiutaleiden sulaa kielelleni. Mieleeni nousee muisto minusta ja Esmeraldasta lumesta valkoisina, kädet jalat sikinsokin hangessa, johon kaksi lumienkeliä jäävät jälkeemme pitelemään toisiaan käsistä. Siitä on niin kauan, niin kauan kun olin lapsi joka sai hämmästellä kummastella tätä maailmaa. Tänään minun pitäisi osata sanoa kuka olen, pakata itseni yhteen askiin, vaikken mahdu muotteihin. Olen ikuinen mustalaissielu, vaellan valon ja varjojen välillä ja etsin jotain, jota en ehkä koskaan tule löytämään.

Tämä yö on pehmeä ja paksut nietokset nojaavat tien reunoihin. Lumi luistaa kengänpohjieni alla kun kuljen kohti kotia. Hetken kaikki on kaunista, vaniljajäätelöä valkoisempaa ja sulkasiipien pehmeästi pyyhkäisemää. Kunnes Caloniuksenkadun keskellä maleksii mies, Möhömahan mieleen palauttava ja kaiken kauniin kadottava, ja minä juoksen, juoksen kauas karkuun kulman taakse olkani yli vähän väliä vilkuillen. Joka ilta odotan Möhömahan maasturin ilmestyvän asuntoni eteen. Mikseivät hänen häkäiset henkäyksensä anna minun olla, miksi tunnen hänen petoeläimen nälkänsä yhä edelleen niskassani?

Kotona keitän kaakaota ja kirjoitan. Kuka minä olen, kysymys polttaa tietämättömyyden tahroja iholleni, mitä minä oikein etsin? On niin paljon kaikkea. Ajatukset heittelevät kuperkeikkoja ja ovat luisuneet liukkaiksi kuin saippua, en saa niistä otetta enkä tiedä, tulenko koskaan tietämään tämän enempää. Ehkä etsinkin kysymyksiä, en vastauksia.

Radio soittaa tähtilampun alla:

I hate the world today
You're so good to me
I know but I can't change
Tried to tell you
But you look at me like maybe I'm an angel underneath
Innocent and sweet

Yesterday I cried
Must have been relief to see the softer side
I can understand how you'd be so confused
I don’t envy you
I'm a little bit of everything all rolled into one

I'm a bitch
I'm a lover
I'm a child
I'm a mother
I'm a sinner
I'm a saint
I do not feel ashamed
I'm your health
I'm your dream
I'm nothing in between
You know you wouldn't want it any other way

So take me as I am
This may mean you'll have to be a stronger man
Rest assured that when I start to make you nervous
And I’m going to extremes
Tomorrow I will change and today won't mean a thing

I'm a bitch
I'm a lover
I'm a child
I'm a mother
I'm a sinner
I'm a saint
I do not feel ashamed
I'm your health
I'm your dream
I'm nothing in between
You know you wouldn't want it any other way

Just when you think you got me figured out
The season’s already changing
I think you’re cool
You do what you do
And don't try to save me

I'm a bitch
I'm a lover
I'm a child
I'm a mother
I'm a sinner
I'm a saint
I do not feel ashamed
I'm your health
I'm your dream
I'm nothing in between
You know you wouldn't want it any other

I'm a bitch
I'm a tease
I'm a goddess on my knees
When you’re hurt
When you suffer
I'm your angel under cover
I've been good
I'm revived
Can't say I'm not alive
You know I wouldn't want it any other way

Piilosilla

2009-01-20T15:23:00.002-08:00

Hetken kaikki oli hyvin, hetken sain hengittää. Hetkeksi puuterilumi peitteli maan pehmeäksi matoksi, johon jalanjälkeni jäivät kertoen, kuka olen, muistaen, mistä tulin ja minne olin menossa. Lumilinnat ovat kuitenkin luisuneet kaiken kauniin hengitykseensä hukuttavaan loskaan, joka rapisee ikkunaruutuuni estäen minua näkemästä ulos.

Masennuksen musta käsi hamuilee taas sokkona omaani, leikimme piilosta, et löydä minua löydänpäs. Katson alas kuudennesta kerroksesta ja pelkään pimeää, joka unettomina öinä peittelee minut pakahduttaviin painajaisiinsa, katson alas kuiluun ja kavahdan. Ei enää, rukoilen rauhaa, mutta ei, ei se mene pois. Ole kiltti, yritän, muttei se anna armoa. Olisit niin kiltti. Antaisit minun olla. Olisit antanut minun elää. Se nauraa ja sen suuri ammottava-aukkoinen suu avautuu niin ammolleen irvistykseen, että kiviset kulmahampaat välkkyvät varjoissa.

Yöt ovat taas päiviä ja päivät öitä ja aina on yhtä pimeää, oli kello kaksitoista aamulla tai illalla. Lyhyt viisari lähenee aamuyötä, näppäimistön tuttuakin tutumpi nakutus on ainoa asia, joka saa minut rauhoittumaan hiljaisen huoneen huokaillessa. Uni tulee pieninä pätkinä, jotka jättävät jälkeensä pahan olon ja kalmankylmän kosketuksen, aamulla silmäluomet ovat raskaat eivätkä silmät näe uuden aamun nousua, niille kaikki on samaa, samaa. Mutta joka aamu on katsottava kaihoisasti pehmeää petiä, kaadettava maitoa muroihin ja otettava aamulääkkeet, rauhoittavaa kello kahdeksalta, kertoo kaiken. Enkä tahtoisi kuin nukkua, nukkua, nukkua, väsymys on kaikkialla vartalossa eikä uni auta.

Yliopistolla olen vain ollakseni yliopistolla. Kirjoitan tieteellisen kirjoittamisen luennolla vaaleanpunaiseen ballerinapäiväkirjaani, raapustan harakanvarpaitani kun luennoitsija lätkäisee power point –esityksen läppäriltään esiin ja annan puheen puuroutua. En jaksa olla enää se Tunnollinen Tyttö, istun takariviin mielenosoituksena entiselle itselleni enkä uhallakaan opiskele. Väärä paikka? Ehkä. Säntään omista ajatuksistani säikähtäneenä dosentin luokse, jonka ovi on onneksi aina auki ja inisen itkuisesti, ettei mistään tule mitään. Hän katsoo minua katseella, joka taitaa tietää enemmän kuin osaan arvatakaan. "Jätä se kurssi pois", hän sanoo ja antaa minulle ajan. Minä ja minun säälittävä opintopistetyhjiöni. Tähdestä tulitikkutytöksi. Nauraisin ellei minua itkettäisi sille, kuinka minusta kuviteltiin kasvavan vaikka mitä. Mitä se vaikka mitä oli, tässä se nyt on. Bentsodiatsepiiniriippuvainen kolmen diagnoosin uneksija, joka elää kaikkea muuta kuin sitä siveyden sipulin elämää mitä minun kuvitellaan jossain kaukana maapallon toisella puolen elävän. Hah.

Ainoat asiat, joista merkitys ei ole karissut vanhan maalin lailla pois, ovat tanssi ja kirjoittaminen, ne kaksi joilla ei taas tee mitään tässä todellisessa maailmassa. Ja tekstini, ne ovat niin tummia tätä nykyä, milloin olisitte saaneet lukea jotain iloisen kepeää, jotain yhtä ihastuttavaa kuin äidinkielen aineeni, joita luettaessa luokassa punastuin ja painoin pääni pulpettiin? En tiedä, tuleeko valo enää koskaan osumaan sanoihini, nämä ovat mustia merkkejä nyt. Ja tanssini, se on muuttunut hauskasta hyppelystä, mitä se hetken ehti olla, myrskytuulen tuliseksi tanssiksi, vihaisemman väriseksi ja katseeni salin peilissä vaarallisemmaksi, varokaa minua.

Kaikki se kymmeniä kertoja käsitelty viha ja kiukku, siellä ne oikovat jäseniään sieluni syövereissä. Ja muistot tulevat, tämä päivä katoaa ja olen eilisessä, astun aikakoneeseen ja näen taas samat näyt, kuulen taas samat sananvaihdot. Mitä kaikkea minun piti nähdä ja kuulla, olisitte helvetti antaneet minun olla. Kaikki liika, mikä on tallentunut verkkokalvoilleni tai jäänyt kaikumaan korvakäytäviini, kaikki se liika on liikaa edelleen eikä se anna minun olla. Miten minusta tuli tällainen, näin vihainen kapinallinen, näin kaikkea muuta kuin olen luullut koko elämäni olevani? Viha kuplii vatsanpohjassa ja kuohuu yli kurkustani, kieleni on liian liukas enkä saa käärmeitä kuriin. Poskilleni Punavuorenkadulla putoilevia, meikistä mustia kyyneleitä katsomaan kääntyvä mies kääntää päänsä pois kun annan myrkyn pureutua silmistä silmiin. Minussa on liikaa vihaa, liikaa pahaa.

Miksi minun pitää olla niin paha? Ihmiset elämässäni, tulleet, mennet. Itken Esmeraldan olkaa vasten, ainoan joka minulla on. Olen aina ollut kaikille kuin kertakäyttömuki; kun mehu on juotu, voi minut hylätä ja heittää roskakoriin. Minne ovat kadonneet kaikki, joille olen ollut ystävällinen silloinkin, kun en ole sitä ollut itselleni? Minne katosit Yksisarviseni, jonka laukka pysähtyi hetkeksi halaukseeni? Minne matkasit Laululintuni, jonka kanssa keskustelimme niin monet kerrat? Miksi sinä lähdit, entä sinä, entä sinä? Ruskeasilmäiselle Romeollenikin minä olin vain yksi monista. Mitä minä aina teen väärin? Kunpa joku olisi ehtinyt odottaa ja kertoa ennen kuin katosi.

No need to argue anymore. Kuinka ne sanat sattuivatkaan. I knew, I knew / I`d lose you. Tiesitkö? Eikö sinun ollut tarkoituskaan pitää lupauksiasi, vannomiamme valoja, eikö meidän ollutkaan tarkoitus tasoittaa tätä kovin rosoista tienpintaa yhdessä? Minä luulin, mutta ehkä luulin väärin. Sanon sinulle: "I tried to reach for you / but you have closed your mind / everytime I think I know what`s on your mind / you keep on slipping through my fingers all the time." Mitä sinä haluat? En saa olla liian kaukana enkä liian lähellä. Kaukaa en kykene välittämään, lähellä tukehdutan sinut. En tiennyt että voi rakastaa liikaa, rakkaus ja viha kulkevat käsi kädessä ja kun joku, joka voi huonosti ei ota apua vastaan, kiukku oman voimattomuuteni edessä hyökyy ylitseni. Kerran kävelimme tämän illan käsi kädessä, mutta enää en tiedä, mitä sinä haluat, sinä toinen elämäni rakkaimmista ihmisistä. Olen uupunut repiviin riitoihin, en minä niitä halua, en jaksa. Heitän sinulle ostamani vihreän pussin ja sen mukana aivan liikaa roskiin ja suljen kaapinoven.

”Milloin nähdään?”, sihisee sähköinen postilaatikkoni sataaviittäkymmentä euroa, jotka olin jo unohtanut. Samana päivänä hän soittaa, Möhömaha, omalle tulipunahuuliselle pikku huoralleen, jolla on ruusunnuppurinnat muttei ihmisarvoa. Entä jos en olisi lyönyt luuria korvaan, entä jos olisin sanonut tänä iltana? Ehkä soitankin hänelle itse, tapan kaiken itsessäni ja ehkä sen jälkeen itsenikin. Lasken lääkeliuskoja ja suunnittelen suunnitusta Helsingin apteekkeihin Buranapaketteja pakkaamaan. Kuukausi kotona, ajatukset pomppivat sinne tänne. Olen julistanut pää pystyssä: parempaa! Minulle kuluu hyvää! Ja nyt pyörrän pääni ja sheiverit kylpyhuoneen kaapissa kirkuvat metallinterävästi. Hetken kaikki oli hyvin…

Menen piiloon komerokaappiin, liikaa, liikaa, auttakaa apua, kuka tulisi luokseni ja pitäisi minua hetken sylissään? Käperryn kirjahyllyn taakse, lukkiudun kylpyhuoneeseen ja vedän peiton pään yli. Ja se nauraa taas, nauraa maha hytkyen pakoonpääsemätöntä nauruaan, joka täyttää jokaisen tuuman kahdessakymmenessäkahdessa neliössäni. Kyllä minä sinut kiinni saan. Älä edes yritä. Leikitään, leikitään, kissaa ja hiirtä, ollaan piilosilla, kyllä minä sinut kiinni saan. Ja se laskee sataan ja lähtee etsimään minua, kädet kurottelevat kohti ja minä sipistän silmät kiinni, ei se näe minua jos minä en näe sitä…

Afrikan tähdilleni

2009-01-17T14:20:00.001-08:00

Kiitos ystäväni, että olette olemassa - että te olette ja pysytte ettekä mene pois. Te olette valopilkut pimeydessä, joka peittää päivän, puhdas sävel säröisessä soinnissa, hymy maailman ilmeettömän ja eleettömän kovissa kasvoissa. Te olette minulle tärkeääkin tärkeämpiä ja rakkaampaakin rakkaampia, ilman teitä sydämeni ei olisi kokonainen ja itkisi yksinäisyyttään. Te, minun ystäväni, kuinka usein ihmettelenkään, kuinka kohdalleni on voinut osua kaksi tuollaista timanttia, pelilaudan arvokkainta Afrikan tähteä.

Esmeralda, sinä olet minun kasvinkumppanini, minun siskoni siitä saakka kun maailma oli nuori. Kerran me olimme kaksoset ja tänään me olemme siskot, siskot aina ja ikuisesti eikä mikään voi meitä erottaa. Jokaisen myrskyn, jonka tuulet ovat riehuneet ympärillämme ja pasuunat pauhanneet, jälkeen olemme olleet vain entistä vahvempia ja ystävyytemme lujempi. Me tiedämme, ettemme ikinä tule jättämään toinen toista, ettei mikään maailman mahti voi meitä erottaa. Sinä, minun hopeisena helisevä Esmeraldani, mustatukkaiseksi muuttunut, sinä olet minun hameen helmassa kilisevät hopeakolikkoni ja kristallikruunu katossani, minun kallis, kallisarvoinen aarteeni. Kun aurinko paistaa sinussa, säteilet iloa ja valoa minunkin verhojeni toiselle puolen, mutta anna minun olla ja auttaa sinua nyt, tänään, kun yötä on vuorokaudessasi enemmän kuin päivää ja mikään pysy paikallaan. Anna minun olla, sillä niin usein sinä olet ollut minulle. Muista: Now than it`s raining more than ever / know that we`ll still have each othet / you can stand under my umbrella / you can stand under my umbrella.

Ariel, me, me olemme sielunsiskoja. Sinä olet bensiini, jota tarvitsen palaakseni, sinä olet siivet, joita tarvitsen lentääkseni. Sinä olet opettanut minut olemaan rohkea, sinun kanssasi me olemme rikkoneet ja rikomme – ja tulemme rikkomaan… - rajoja, meidän vapaa ystävyyssuhteemme ei tunne sanoja ”kielletty” tai ”sopimaton”, meidän maailmassamme asiat ovat oikein kun ne ovat oikein. Kenenkään muun kanssa en voi olla yhtä villi ja vapaa, sinun kanssasi rajat katoavat kuiluun kun me kohtaamme eikä ohjekirjoja ole. Meidän sääntömme on se, ettei sääntöjä ole, ja siksi salaisuudet kulkevat toisen huulilta toisen korville eikä kumpikaan sano: ”kuinka kamalaa! Sopimatonta, siveetöntä. Kuinka sinä kehtaat?” Me olemme aitoja, olemme olleet siitä saakka kun tapasimme, sinä vaaleanpunaisissa, minä sitruunankeltaisissa sairaalahousuissamme.

Kaksi kipinää sytyttää toisensa ilmiliekkeihin, ja siksi emme saa kuitenkaan leikkiä tulella, meidän on opittava riitelemään oikein. Kun kaksi villikissaa hyökkää kynsin hampain toistensa kimppuun, voimme jonain kertana raapia toisemme vereslihalle. Siksi en halua riidellä kanssasi, ystäväni: yrittäkäämme ymmärtää toisiamme ja avata suumme aina, kun meillä on ongelma (milloin meillä ei olisi…).

Sinun ympärilläsi maailma pyörii nyt ympäri ämpäri, anna minä olen sinullekin tuki ja turva. Anna minun pitää sinua sylissäsi, paina pääsi olkapäähäni ja anna meren myrskytä silmissäsi, minun silittää suoristaa takkutukkaasi ja sormieni kulkea selälläsi. Minä en halua viedä tilaa keneltäkään muulta elämässäsi, minä en halua omistaa sinua – haluan sanoa tämän, vaikka toivon sinun tietävän -, minä haluan antaa sinulle tilaa hengittää, haluan että olet onnellinen niiden kanssa keiden kanssa haluat olla onnellinen. Mutta jos sinä annat minulle luvan olla, minä olen aina täällä odottamassa sinua, pitämässä kädestäsi kiinni, tanssimassa miehiä ympärillämme pyörryksiin, antamassa hileiden kimaltaa, nukuttamassa sinua Ruususen uneesi, rakastamassa sinua. Sillä sinä olet minulle kultaa kalliimpaa, auringon kultainen kehrä, joka kietoutuu kesätuulena ympärille ja nauraa hymyntuoksuista naurua.

Rakastan teitä molempia, rakkaat ystäväni. Ystävä on sellainen henkilö, joka tietää sinusta kaiken ja rakastaa sinua siitä huolimatta. Kiitos, kun olette olemassa. Ilman teitä en ehkä olisi.

Mitä on menettää

2009-01-16T13:06:00.000-08:00

En osaa sanoa mitään. En osaa tehdä mitään. En näe, en kuule, minusta on tullut kuuromykkä. Kirjoitan sinulle kirjettä pakkasesta kertovassa porraskäytävässä. Mitä niin pahaa minä olen tehnyt, että ansaitsin tällaisen kohtelun?, kysyn vaikken tiedäkään, saanko koskaan vastausta kysymykseeni kuten niihin tuhanteen muuhunkaan. Tiedän vain, että minun on ojennettava kirje omin käsin sinulle, jotta tiedän sen saavuttaneen sinut. En halua lähettää typerää tekstiviestiä. Siksi tulen ja sinä odotat minua porraskäytävässä.
Otat vastaan viestin, jonka olen raapustanut päiväkirjastani repäistylle sivulle. Sitten sanot minulle jotain, mitä en ole uskoa todeksi. Sitten huudat minulle jotain, mitä en ole uskoa todeksi. Ehkei hän käyttänyt täsmälleen niitä sanoja, mutta sitä hän tarkoitti, sinä et kuullut kipakkaa kireyttä hänen eilen vielä niin yliystävällisessä äänessään. Ja minä näen sinun muuttuvan, silmäsi palavat vihasta minua kohtaan ja kaunis hymysi vääntyy huutoon. Minäkin huudan, me molemmat, sinä et ymmärrä miten äitisi, miten poikaystäväsi, miten sinä, miten te kaikki olette loukanneet minua, miten te olette astuneet päälleni kuin olisin roska kadunreunassa. Minä olisin sännännyt sinne lohduttamaan sinua, jos olisin tiennyt. Mutta et sinä minulle soittanut, en minä voinut tietää mitä oli tapahtunut. Valitsit avunpyynnöillesi eri osoitteen, vaikka luulin ystävien olevan tällaisia hetkiä varten.
En tiedä, voinko ikinä antaa anteeksi sitä, mitä huusit minulle hiukset heiluen. En tiedä, voinko ikinä anteeksi tätä päivää. Minuun koskee niin kamalan paljon, etten uskoisi olevani elossa ellei pulssini pumppaisi tasaista tahtiaan. Ja silti samaan aikaa kaipaan sinua koko ajan, en voi lakata rakastamasta ja kuihduttaa ruusua, vaikka sydämeeni on pistelty rei`ittimellä reikiä. En tiedä, mitä sinä ajattelet. En tiedä, olemmeko me enää ystäviä, olemmeko me enää mitään. Miten paljon kaikkea meillä olikaan. Tahtoisin tietää, kuulenko sinusta enää koskaan, sillä en voi ikinä lakata ajattelemasta: missä hän on? Onko hän hengissä?

En olisi ikinä uskonut sinun satuttavan minua kuten satutit tänään.

Ja silti tahtoisin sanoa nämä sanat, vaikken tiedä, voinko enää koskaan katsoa sinua silmiin.

Yritin olla hyvä ja ystävällinen
tahdoin, että tiedät kuinka paljon välitän

Älä jätä minua, älä jätä, minä tarvitsen sinua
älä koskaan mene pois
älä koskaan mene pois

Yksin

2009-01-16T12:54:00.001-08:00

Ikävöin sinua niin, ystäväni. Viime päivät ovat yhtä usvaa ja utua, puuroutunutta puhetta, epäonnisia yrityksiä, väärinkäsityksiä, nurinpäin olevia nuttuja, levyä joka soi ja soi ja soi, sanahelinää, auki revittyjä arpia, milloin lämpimän tiheää tunnelmaa, milloin pakastavia jääpuikkoja, halauksia ja haukkumista, voimattomia viimeisiä lauseita. En tiedä, miten päädyimme tähän tilanteeseen, mitä sinä toivot ja mitä minä toivon. Tiedän vain, että sisälläni ammottaa aukko eikä siinä, missä sinun paikkasi on, ole ketään – vain kullanhohtoinen kehrä muistuttaa minua siitä, että sinä olit joskus siinä. Että sinä kuuluit siihen, että minä kuuluin sinne, että meidän kätemme kuuluivat yhteen ja elämämme tiet kietoutuivat kummallisella tavalla toisiinsa. Ja tiedän, sen tiedän, että ikäväni on ääretön, äärettömämpi kuin avaruus, joka laajenee ja jossa sekunnit kietoutuvat tähdissä toisiinsa kuin me kun pelkäsimme pimeää.

Heidän välillään sinkoilevat salamat, osuvat iskut. Ja jokainen isku osuu yhtälailla minuun, sillä minä makaan tulessa heidän välillään, minä jolle he molemmat ovat maailma. Te kaksi, sinä, minun hopeinen Esmeraldani ja sinä, minun kultainen Arielini, te olette olleet valo minun yötä pimeämmässä päivässäni, vesilähde minun hiekkapaperia kuivemmassa autiomaassani, aarre minun kerjäläisen kurjuutta suuremmassa köyhyydessäni. Minulle maailma on tunteita eikä tunteita ole ilman ihmisiä ja te, te kaksi, olette olleet minulle tärkeimmät ikinä, rakkaimmat ikinä. Ennen teitä en tiennyt miten paljon jostakusta voi välittää, miten huoli voi saada koko maapallon kutistumaan kasaan, miten rakkaus voi sytyttää valon pimeimpään huoneeseen.

Minä makaan kippuralla kouristuksissani, kipu jonka pelko jommankumman menettämisestä saa koko kehoni käpertymään kokoon ja huutojen humisemaan korvissa. Rukoilen, että toinen heistä tulisi ja tekisimme sovinnon, kaikki kolme, puhuisimme asiat läpi ja olisimme taas onnellisia, yhdessä vahvempia maailman vihaisuutta vastaan.

Mutta hän ei tule, hänen puhelimensa sanoo tavoittelemaanne numeroon ei saada yhteyttä ja minä itken ja odotan. Tarvitsen häntä, vain hänellä on voima saada minut hymyilemään kyynelten läpi, vain hänen sormensa osaavat silittää hiuksiani niin, että unohdan kaiken muun. Tarvitsen häntä rinnalleni ja haluan, että he voivat katsoa toisiaan silmiin, sillä en kestä kahden minulle rakkaimman ihmisen vihaavan toisiaan. Mutta he eivät saa asioitaan selviksi. Minun on mentävä ilman yhtä kolmesta, mutta olen valmis menemään minne vain ja miten vain nähdäkseni hetken häntä, kuullakseni hänen kivustaan, saadakseni vihdoinkin sulkea hänet syliini ja sanoa: kaikki kääntyy hyväksi, itke vain minun olkaani mutta vielä tulee se päivä kun naurat emmekä muistele menneitä, minä pidän sinusta huolta ja sidon haavasi. Yhdessä me olemme vahvempia, me liimaamme toistemme särkyneet sirpaleet kokoon. Mutta niitä sanoja en saanut koskaan sanoa.

En tiedä, mitä asiaa hänen äidillään on, mutta painan puhelimen punaista luuria. ”Te olette aivan liikaa yhdessä, teidän pitäisi irrottautua toisistanne ja etsiä terveitä ystäviä.” Hän kutsuu minua häpeämättä ”sairaaksi ystäväksi” ymmärtämättä ollenkaan, kuinka se koskee. Kuinka kauan olen se sairas ystävä? Eikö minussa ole mitään tervettä? Tekeekö se, että olen joskus ollut sairas, minusta pahan, josta tummuus tarttuu, epäkelvon ystäväksi? Onko se liimautunut minun luonnokseni, peittäen kaiken sen mitä olen alleen? Kuinka kauan leima otsassa loistaa?

En voi mitään kyynelille, jotka valuvat poskilleni. Olen tehnyt kaiken, mitä olen osannut, hänen eteensä, aivan kuten hän on tehnyt minun. Olen peitellyt hänet hänen huvittavan lammashuopansa alle, olen valvonut hänen vierellään katsellen, kohoileeko vodkan ja diapamin rasittama rintakehä koko yön, olen silittänyt hänen takkuista tukkaansa ja ohutta selkärankaansa, olen kiertänyt Alepoissa saadakseni käsiini vihreän pussin, jonka voin viedä hänelle suljetulle osastolle, olen sitonut hänen haavansa, olen yrittänyt olla ja rakastaa. Kerro mitä minä tein väärin, mikä sai kaiken kääntymään päinvastoin. Ole kiltti ja kerro.

Tanssin suruani pois salissa, jossa klassinen soi ja taianomainen kehä kiertää minut teriöönsä. Pukuhuoneessa katson kännykkääni. ”En voi tulla tapaamaan sua. Mun poikaystävä kieltää mua ja pelkään sen reaktiota.” Sanat eivät muuta muotoaan, vaikka tuijotan niitä uskomatta silmiäni. Hän, vapaa ja kahleeton, hän, joka on juuri saanut irrotettua niin monet, ranteisiin punaiset jäljet painaneet käsiraudat käsistään? Hän, joka on vapain tapaamani sielu, hän joka juoksee tuulen tavoin ja aaltoilee kuin veden pinta.

Luulet minun olevan mustasukkainen. Mutta ei, olen minä ehkä sitäkin, mutta tämän minä silti sanoisin joka ikiselle ihmiselle. Värisevää sielua ei saa tallata eikä vapautta vangita. En tahtoisi kenenkään joutuvan jäämään yhtä ruostuneen rautaisten kaltereiden taakse kuin pelkään, ystäväni, sinun jääneen. Tiedän aivan liikaa ahtaista selleistä ja viedystä vapaudesta voidakseni ymmärtää ihmistä, joka yrittää omistaa toisen. Pelkään puolestasi.

”Don`t ever again call me, ok?” hän sanoo. En olisi soittanut hänelle suurin surminkaan, ellei puhelimeni näyttö olisi ilmoittanut: yksi vastaamaton puhelu. Hän väittää puhelimeni olevan väärässä kutsuen minua kovalla äänellään tytöksi. Tahtoisin sanoa: on minulla nimikin, mutta olen liian uupunut. Ei hänellä ole minulle mitään merkitystä.

Et voi elää ikuisesti valheen verkko omatuntoasi kuristaen. Mitä hän, tekee kun hän kuulee kaksois- – tai kolmois- – elämästäsi? Mitä hän tekee, kun hän kuulee kaikista niistä kusipäistä, jotka ovat koskeneet sinuun tavalla, jolla ei olisi saanut, satuttaneet sinua, saaneet sinut tuntemaan itsesi huorista halvimmaksi? Uskotko hänen ymmärtävän? En usko, että jaksat enää kovin kauaa kantaa tuota taakkaa hennoilla harteillasi. Ja kun kerrot – mitä hän tekee, mitä sanoo? Syttyykö hänen silmiinsä se sama palo, jonka olen nähnyt kohdistuvan minut alentaen itseeni.

Kaipaan kepeitä askeleitasi ja seikkailuja, joille ei ollut eikä tarvinnut olla määränpäätä, oli vain matka. Olit niin kaunis kun tummansininen tuuli leikitteli kultaisilla kiharoillasi, kun elämän polte syttyi silmiisi sammuttaen sateen ja naurusi noudatti hetken hyvyyden nuotteja.

Sinun kanssasi

2009-01-16T12:39:00.000-08:00

Hänen silmänsä satoivat usvaisia pisaroita, kun tapasin hänet ensi kerran. Hän oli niin hauras, kuin hento tuulenhenkäys, mutta myöhemmin opin tietämään, että hänen tahtonsa oli tuulta vahvempi. Hän oli pois puhallettu liekki, joka odotti kipinää, yhtä villin vapaa kuin hänen kultaiset kiharansa, jotka itsepäisesti kaartuivat hänen kauniiden kasvojensa ympärillä.
Hän oli harvinainen. Hänen ympärillään ei ollut minkäänlaista muuria, ei sitä kovaa kuorta, jonka useimmat meistä kivun kautta kasvattavat. Hänen auransa oli violetti ja se säteili surua, mutta samalla jotain salaperäistä, josta en silloin saanut selvää. Sainko koskaan, en tiedä, hän oli liukas ja luikerteli irti sormieni otteesta aina kun kuvittelin saaneeni kiinni hänen kädestään. Sainko oikeasti ikinä vai oliko kaikki vain valhetta, vaikenevaa valhetta, sitä en ehkä enää ikinä saa tietää.
Vannoimme valoja, ikuista ystävyyttä, sitkeää sisaruutta. Hän oli sielunsiskoni. Me olimme niin samanlaisia, niin samankaltaisia. En usko kenenkään voivan koskaan korvata häntä, en usko kenenkään voivan koskaan olla kuten hän oli. Kaksi tulenlieskaa, liekit ja bensiini, kumpi milloin valo, milloin pimeys, kaksi kauhukakaraa, huutoa ja raivoa, itkua ja syliä joka sulki sisäänsä, ylitsepursuavaa iloa, hersyvää naurua, kapinaa kaikkea ja ei mitään vastaan.
Me, Arietta ja Clarissa, Ariel ja Jasmin, montako nimeä me toisillemme annoimmekaan. Ja mitä kaikkea muuta – en tiedä kuka olisin nyt, jos et olisi kulkenut kanssani samaa polkua yhteensulavin askelin. Muutit minussa niin paljon, annoit minulle niin paljon kaikkea kaunista, muistoja, jotka olen säilönyt korulippaaseeni, sanoja, joita en tule ikinä unohtamaan. Osasit avata sisälläni lukkoja, joita kukaan muu ei ollut osannut, vapautit vangitun sielun ja lensit kanssani unelmissa, jotka olivat niin kaukana ja niin lähellä kuuta ja maata.
Me rikoimme rajoja ja teimme maailmasta meidän, sinun kanssasi olin vapaa lepattamaan täydessä loistossani ja palamaan polttavamman kuumana kuin koskaan. Sinun kanssasi sain olla lähellä ja kaukana, kyynelissä ja naurunhelmissä, syksyn lehdissä ja kevään ensi esikoissa, lumimyrskyssä ja lämmössä, joka sulatti kaiken sisälleen. Sinun kanssasi, sinun kanssasi…

Miltä se tuntuu / kun irti päästää

2009-01-10T13:35:00.000-08:00

Maapalloni ei pyöri enää tasaista tähtivuorokausirytmiään, se pomppii pois kiertoradaltaan ja heilahtelee uhkaavasti uraltaan. Olen eksynyt omalta kartaltani, en näe mustaa, minua merkkaavaa pistettä missään. En tiedä missä olen, minne olen menossa, kumpaan suuntaan kääntyä. Vaihtoehtojen viitat välkkyvät pimenevässä illassa, mutten osaa poiketa oikealle polulle, tasoittaa oikeaa tietä.

Niin kauan kokosin kuvaa itsestäni. (Eino Leino) Tuhkimo sai tanssiaispukunsa, jonka helman olen repinyt rock-prinsessalle istuvamman ja asenteellisemman riekaleiseksi. En tahdo olla passiivinen, villasukkia prinssilleen ajankulukseen kutova tähkäpää norsunluutornissaan, haluan elää, tuntea, ajatella, kokea! En halua mahtua muotteihin, haluan rikkoa kaikki rajat, halua kapinoida komennuksia vastaan, en halua alistua kenenkään käskyihin, haluan murtautua – lopullisesti - ulos lasilinnasta ja juosta paljain, lumeen pehmeästi peittyvin jaloin kohti uusia seikkailuja. Rikkoa rajat, nujertaa normit, liukua luistavasti normaalijakauman päästä päähän, leikata kaavat saksilla silpuksi, ryöstäytyä irti rooleista, olla villi ja vapaa. Ainoa mikä minua estää on oma uskallukseni – olenko riittävän rohkea, onko minusta ottamaan elämäni omiin käsiini? Annanko pelon painaa selkärankani seinää vasten vai potkaisenko sen pois.

”Kerro miltä se tuntuu
kun irti päästää
kerro miltä se tuntuu
kun ei mitään pelkää

Kerro miltä se tuntuu”

(Jenni Vartiainen: Kerro miltä se tuntuu)

Haluan, tahdon, vaadin saada olla minä!, minä! ilman kategorioita, ryhmiä, luokkia, määritelmiä, mitä helvettiä te niillä teette. Tilastotutkimusta? Minä olen liian tilaa vievä tilastoihin, kirjoittakaa kohdalleni ”erilainen” ja ”epävakaa” ja selviätte sillä.

Mitä minusta tulee isona? Aikuinen, ei ainakaan, ikuinen Peter Pan pikemminkin. Siveä, sopuisa opettajanalku, kansankynttilä, joka hoilaa jo joutui armas aika kesäloman kynnyksellä? Vai uusi ajatus, idea, joka pomppasi päähäni epävarmasti väreilevästä ilmasta, asettui otsalohkon alle antamatta minun olla. Miksi ei? se kysyy ja kysyy enkä minä osaa väittää vastaan. Tai sitten annan sanojen olla elämäni, kirjoitan vimman vallassa kuin Katri Vala ja Lauri Viita, olen uusi Tulenkantaja ja kustantamo suoltaa syvyyksistään teokseni toisensa jälkeen. Dream on.

Ihmisellä on oltava muutakin elämää kuin työ, työ, työ, jota tämä niin helvetin hyvin puurtava ja pärjäävä ihanainen yhteiskuntamme niin korostaa. Minulla on, minulla on rakkaita harrastuksia, henkireikiäni, minulla on, minulla on ihania ystäviä, joita ilman en osaisi elää. Jotain minulta kuitenkin puuttuu ja sitä jotain kaipaan kovasti. Heiluri heiluu: entten tentten teelika mentten, hissun kissun vaapula vissun, eelin keelin plot, viipula vaapula vot, Eskon saum, pium paum, puh pah pelistä pois! Tämä pyöriminen ja pomppiminen, tämä ei anna minun painua unen pehmeitä poskia vasten, vaan valvottaa. Niinä öinä annan painan kuulokkeet korvilleni ja annan I-podilleni luvan laulaa:

”Mustaa kahvia
ja murskattuja haaveita
niin täydellisen turhalta
tää kaikki tuntuu ilman rakkautta”

(Jenni Vartiainen: Mustaa kahvia)

2009-01-03T12:13:00.000-08:00

Kahlata jalat rämeestä märkinä suossa, joka imee sisuksiinsa, tanssia ruusun piikeistä rakennetulla piikkimatolla, vaeltaa loputtomiin autiomassa, missä hiekka polttelee jalkapohjia eikä horisonttia näy. Haluaisin jo ulos tästä kirotusta kultaisesta häkistä, rikkoa rubiinein koristellut pinnat palasiksi ja juosta pois. En jaksa enää tätä vitun elämätöntä elämää, jota en osaa enkä jaksa elää vaikka miten haluaisin. Miksen minä voi olla niin kuin muut? Miksei minulle riitä mikään?

Minä. Kuka?

2008-12-30T03:14:00.000-08:00

Olen tyttö joka tanssii pöydillä.
Olen tyttö joka kaipaa kaikkea.
Olen tyttö joka on nähnyt liikaa ja liian vähän.
Olen tyttö joka pukeutuu pinkkiin.
Olen tyttö joka juo vodkaa, kilauttelee kuohuviinilaseja ja syö suklaakakkua lounaaksi.
Olen tyttö jonka koti on prinsessanlinna.
Olen tyttö joka tuntee enemmän kuin tietää.
Olen tyttö joka on eksyksissä ja löytämässä itseään.
Olen tyttö jonka vaatekaappi on tiptop mutta muu asunto luovassa kaaoksessa.
Olen tyttö jolla on kolme diagnoosia ja kymmenittäin lääkereseptejä.
Olen tyttö jonka paras ystävä on maailman ihanin Enkeli silloinkin kun hän sylkee satuttavat sanansa vasten kasvojani.
Olen tyttö jonka toinen vanhempi on hullu ja toinen maailman paras.
Olen tyttö joka on pelännyt paljon.
Olen tyttö jonka unelmat liitävät särehteleväsiipisinä sirppeinä kauas kumpupilviin, jotka maistuvat hattaralta.
Olen tyttö jolla on aina liian paljon meikkiä ja liian vähän vaatteita.
Olen tyttö jonka arvokkain omaisuus on korkokenkäkokoelma.
Olen tyttö joka on lukenut Pikku Prinssinsä puhki.
Olen tyttö joka tempoo ovia ja kurkottelee kuita.
Olen tyttö joka ei osaa antaa anteeksi itselleen.
Olen tyttö joka on tehnyt paljon pahaa.
Olen tyttö joka ei jaksa olla aina Päivänsäde vaan vetäytyy välillä luolaansa Menninkäisenä.
Olen tyttö jolla on musta tukka ja lumenvalkoinen iho.
Olen tyttö joka on 169, 5 senttimetriä pitkä.
Olen tyttö joka ei syö sieniä eikä katkarapuja missään muodossa.
Olen tyttö joka näkee unia avaruudesta.
Olen tyttö joka asuu mielikuvitusmaailmassaan ja kuvittelee olevansa prinsessa
Olen tyttö joka näkee ja kuulee eikä sulje silmiään.
Olen tyttö joka on yhtä aikaa äärettömän heikko ja äärettömän vahva.
Olen tyttö joka haluaisi olla vapaa kuin sitruunaperhonen siivillään.
Olen tyttö joka rakastaa paljon ja paljoa.
Olen tyttö joka ei saa unta.
Olen tyttö jolla on paljon arpia.
Olen tyttö joka tarttuu tanssisalin tankoon kuin turvaan.
Olen tyttö joka elää sanoista.
Olen tyttö joka ei osaa itkeä yksin.
Olen tyttö jolla on joskus pikkumusta, korkeat korot ja liilaa luomiväriä, joskus farkut ja väriävaihtavat silmät.
Olen tyttö joka uskoo uhallakin keijukaisiin.
Olen tyttö joka yrittää valita hyvää, vaikka on valinnut liian monta kertaa pahan.
Olen tyttö joka nukkuu yhä unilelu kainalossa.
Olen tyttö joka pesee hiukset joka toinen päivä.
Olen tyttö jolla on ihania ystäviä ja joka on silti joskus äärettömän yksinäinen.
Olen tyttö joka ei mahdu muottiin.
Olen tyttö joka juoksee päin punaisia.
Olen tyttö jolla ei ole koskaan rahaa.
Olen tyttö joka on Makuunin irtokarkkiosaston vakioasiakas.
Olen tyttö joka haluaa matkustaa maailman ympäri.
Olen tyttö jonka elämän kauhein päivä oli 26.12.08.
Olen tyttö joka ei kestä kaksinaismoralismia ja joka haluaa muuttaa maailmaa.
Olen tyttö jonka tavaramerkki on pinkki sydän.
Olen tyttö joka halaa jokaista vastaantulijaa.
Olen tyttö jolla on aina kylmä.
Olen tyttö joka haluaa kirjoittaa kirjan ja lukea läpi kaikki maailmassa jo kirjoitetut.
Olen tyttö joka ei ole sovinnainen ja siveä eikä suostukaan olemaan.
Olen tyttö joka ei ihannoi ihannetta.
Olen tyttö joka on käynyt toisessa maailmassa.
Olen tyttö joka on suudellut monia miehiä mutta rakastanut vain kerran.
Olen tyttö jolle ei ole tekoja ilman tunteita.
Olen tyttö joka aikoo elää.
Olen tyttö joka on julistanut sodan.
Olen tyttö joka ratkoo arvoituksia.
Olen tyttö joka avaa lukkoja.
Olen tyttö joka katkaisee kierteen.
Olen tyttö jolla on kaksi Tiimarin tiaraa.
Olen tyttö joka nauraa ja itkee ja raivoaa ja rukoilee ja kiljuu ja kiroaa ja pyytää anteeksi.
Olen tyttö joka itkee elokuvissa.
Olen tyttö joka on tullut rikotuksi ja korjatuksi ja joka on rikkonut itseään uudestaan ja uudestaan.
Olen tyttö joka hylkää ennen kuin tulee hylätyksi.
Olen tyttö jonka lasikenkä on kadoksissa.
Olen tyttö joka ei tiedä onko jo nainen.
Olen tyttö jota kukaan ei osaa ennakoida.
Olen tyttö joka miettii mahdottomia.
Olen tyttö joka ei osaa laittaa ruokaa ja polttaa pakastenuggetit pohjaan.
Olen tyttö joka näkee yksisarvisia.
Olen tyttö jonka sisällä palaa tuli.
Olen tyttö joka epäröi, uskaltaako.
Olen tyttö jonka ovi on aina auki.
Olen tyttö joka on kerran hyvästellyt kaiken.
Olen tyttö joka ei uskonut elämää olevan.
Olen tyttö joka kulki kuoleman käytävän läpi.
Olen tyttö joka ei aio antaa periksi.
Olen tyttö joka aikoo.
Olen tyttö joma yrittää epätoivoisesti määritellä itseään.
Olen tyttö joka ei tiedä kuka on.

Annatko anteeksi?

2008-12-28T03:56:00.000-08:00

Ajattele miten ihmeellinen sun keho on. Se antaa sulle kaiken, se antaa sulle elämän. Se antaa sulle jalat joilla tanssia ja kädet joilla kirjoittaa, huulet joilla suudella ja silmät joilla tarkkailla maailmaa. Mikset sä jo anna sille anteeksi?, hän sanoo. Miksen? Mitä minun luuni lihakseni soluni sormeni silmäni korvani maksani munuaiseni varpaani verisuoneni hopeaksi lakatut kynteni, mitä ne ovat minulle muuta tehneet kuin yrittäneet pitää elossa? Ja juuri siksi minä olen niitä niin vihannut, pursunnut vallitsematonta vihaa sitä kohtaan joka osoittaa minun olevan elävä, olevan ihminen. Annan anteeksi.

Anna sinä anteeksi minulle että olen ollut sinulle niin paha. Anna anteeksi että olen pakottanut sinut niin paljoon. Anna anteeksi etten ole ruokkinut sinua, sammuttanut janoasi, antanut sinulle tarvitsemaasi. Anna anteeksi että olen juoksuttanut jumpannut sinut kuihtuneeksi käppyräksi, että olen laittanut sinut liikkeelle liikaa, liikaa, juossut juoksumatolla asvaltilla lumipeitteen päällä jalkojani halki tulehduksen tuhotessa akillesjänteitäni. Anna anteeksi että olen työntänyt sormet kurkkuun ja antanut kaiken mennä. Anna anteeksi etten ole antanut sinun nukkua, en uinahtaa. Anna anteeksi että olen rikkonut ihon pinnan, satuttanut sinua ja saanut sinut vuotamaan verta. Anna anteeksi että olen saanut sinut sekaisin vodkasta ja diapamista. Anna anteeksi että olen antanut kipeää tekevien käsien koskea sinuun ja myynyt sinut, jonka kuuluisi kuulua minulle. Voitko ikinä antaa anteeksi minulle?

Kunpa osaisi pitää sinusta huolta. Kunpa saisin taas omistusoikeuden itseeni. Älkää tulko lähelle tai minä puren, minuun ei saa nyt koskea, ei. Ehkä sitten joskus, kun olen taas vahva ja voimakas, kun olen taas kaunis ja katson avoimin katsein. Tänään olen teille tabu, te jotka katsotte minun pöydällä tanssiani kiiluvin silmin, teille jotka kouraisette kovilla käsillänne ja hengitätte alkoholinsekaista huurua kasvoilleni. Minun on opetettava itseni uudestaan, alettava uskoa itseeni ja muuhun maailmaan uudestaan. Hyviin ihmisiin, pahoihin ihmisiin. Molemminlaisiin. Sellaisiin kuin itse olen ja sellaisiin kuin me kaikki olemme.

Niin kauan kokosin kuvaa itsestäni. Nyt minun on koottava uudestaan, särkyneet peilin sirut pikaliimalla sydämenmuotoiseksi. Katsottava itseäni peilistä ja sanottava minä olen kaunis niin kauan kunnes se tulee todeksi, oikopolkua ei ole. Rakastettava sinua, tehtävä sinulle tekoja jotka osoittavat rakkauttani, kuunneltava sinua ja annettava sinulle se mitä pyydät ja tarvitset. Tähän kehoon minä olen syntynyt ja tässä minä tulen kuolemaan. Tässä kehossa minä tulen elämään koko loppuikäni. En voi muuttaa sitä mikä on määrätty. Miksen rakastaisi, miksen hyväksyisi? Eivät he voi minua hyväksyä ennen kuin teen sen itse. Anna itsesi hypätä korkealle, anna itsesi lentää. Siivet kasvavat koko ajan, tunnustele tunne ja tiedät, aika ei odotuta enää kauaa.

Kakunkynttilä

2008-12-28T03:24:00.000-08:00

Violettia ja turkoosia, kymmenen kerrosta ripsiväriä, pallohelma heiluu ja timantit kimaltelevat kaikissa sateenkaaren sävyissä, syömme minttusuklaakakkua ja luen saamaani syntymäpäiväkorttia silmät kyynelissä. Kiitos, kun sulatit suklaan ja sanat.

Tämä syntymäpäivä, kahdeskymmenesensimmäinen, on outo ja uudenlainen. Tähän aikaan vuodesta kaikki ovat haistelevat kuusen tuoksua ja katselevat tähtisadetikkujen kipinöitä, syntymäpäiväjuhlani on aina järjestettävä eri aikaan. Meitä ei ole kuin me, minä ja Enkeli, näin on hyvä, ja meillä on omat järjestyksemme ja juhlamme, me puhumme ja sukellamme syviin vesiin, kokeile sanoo Enkeli ja minun ajatusteni palapeli purkautuu ja asettuu uusiin uomiin yhä uudestaan yhä uudestaan.

Minun olisi kai oltava aikuinen. Pikkusiskoni sanoo äidille känkkäränkässä muuttavansa minun luokseni, siskon pienissä suurissa silmissä minä olen iso ja aikuismainen, tietävä ja turvallinen, isosisko joka osaa tanssia balettia ja kirjoittaa kaunokirjoitusta ja letittää ranskanlettejä. Pikkusiskolle ne ovat isoja asioita, pikkusisko ei vielä tiedä, ettei tässä maailmassa arvosteta ranskanlettejä eivätkä arabeskit tee aikuista. Minä vain seikkailen satumaailmassani, siinä samassa, missä Kiira elää ja josta Kiira ehkä joskus kasvaa ulos, kasvanko minä, en tiedä.

Aikuinen, minä, ja hah. Naurattaa niin että vatsaa vääntää. Etsin katson koen aavistelen kuuntelen kavahdan arvailen mitä maailma on, en minä tiedä, en ole vielä ehtinyt etelään asti. Minä olen vain iso lapsi joka syö litran jäätelöä lounaaksi ja itkee kun ei saa lelua näyteikkunasta mutta jää katsomaan kauan kuumailmapallon perään. Hämmästelen ja kummastelen, mikä paikka tämä tällainen on. Ja juuri kun luulen löytäneeni jotain joka voisi olla minun käännyn kannoillani ja katson oikealta vasemmalle, hylkään vanhan ja astun uuteen.

Pieni tyttö, suuret unelmat. Jospa joku niistä tulisi joskus toteen. Tänä vuonna olen ajatellut niin paljon asioita. Luulen saaneeni yhden haaveen hauraasta siivestä kiinni, saaneeni sen suljettua sydämeeni ennen kuin se ehti lentää pois ulottuviltani niin kuin ne ennen. Älä räpistele niin paljon, pysy paikallasi, anna minun yrittää. Kunpa en vain kaatuisi ja putoaisi korkealta ja kovaa. Mutta kun puhalsin karkkikaupan värisen, vaaleanpunaisen kakunkynttilän, suljin silmäni ja toivoin salaa jotain niin suurta etten uskalla kertoa siitä kenellekään.

Olla olen olet on olemme olette olevat ollaan

2008-12-28T02:59:00.000-08:00

Me itkemme nyyhkytämme huudamme haukumme kiljumme kiroamme karjumme komentelemme poljemme jalkaa syljemme lattialle katsomme toisiamme salamoivin silmin ja istumme eri huoneisiin itkemään sanatonta suruamme nenäliinapinkkoihin.

Kipeää, tekee niin kipeää, minua kirvelee, miksi miksi miksi, miksei mitään muuta, sinä pieni rakas ystäväni, sinä jolle sanon I tried to reach for you but you have closed your mind ja vittu sun kanssa ei ikinä voi selvittää mitään helvetin asioita ja kun tulet, kävelen sinua vastaan ja teen kaiken minkä voin, vaikka oma sydämeni hakkaa hakkaa, siihen on syntynyt haava, joku veti siihen leipäveitsellä viillon joka tulee aina olemaan revenneenä valokuvana muistojeni albumissa.

En minä vaan sinä, anna minun pitää sinusta huolta ja auttaa siinä minkä osaan, en osaa muuta kuin olla olemassa mutta sinulle minä olen aina, hyvässä ja pahassa, silloinkin kun silmäsi ovat itkusta punaiset, hartiasi tärisevät ja suusi avautuu huutoon, jota kukaan muu kuin minä ei kuule. Minä otan kaiken sen vastaan jos saat sen ulos jollekulle, minä kestän sillä minut on koulutettu hyvin, karju kipusi ulos ja avaa suusi niin ammolleen, että maali lohkeilee paloina pois. Riko pienet puiset kalusteet ja posliiniset astiastot, minä otan sirpaleet vastaan ja suojaan sinua niiden korkealta kaarelta. Elämä on ja elämässä on oltava.

Olkaa hyvät ja istuutukaa odottamaan

2008-12-26T01:55:00.000-08:00

Punaiset pikkuhousut lentävät lattialle, hän hipelöi tätä ennen tahratonta ihoani, kämmen kulkee kasvoilla kaulalla rinnoilla vatsalla reisillä säärillä, karhea kova kämmen, inhottava iljettävä kämmen jonka kosketusta kavahdan. Mutta hän ei huomaa, hän luulee haluan hänen kämmenensä kulkevan kaikkialla kuihtuneella vartalollani, ihollani jonka alla ei ole mitään, ja hän jatkaa hän jatkaa. Ja hän jatkaa kunnes ei enää jaksa, ihoni on kulunut rikki rumasta kosketuksesta ja hiukseni irtoilevat tuppoina siellä minne hän solutti sormensa.
Vihaan sitä vartaloa, vihaan sitä, jossa oli silloin, sitä joka on pienempi kuin minä, sitä joka anelee olemassaoloaan anteeksi, sitä joka pyrkii pakkautumaan pienempään tilaan ja pienempään tilaan. En halua antaa paikkaani muille, en halua antaa aikaani muille, haluan ääneni taas kuuluviin ja askeleeni määrätietoisiksi kadulle. Tämä anteeksipyytelevä olemus, ei se ole minua, minun kuuluu vilahdella valokeilassa ja matkata maapallon keskipisteeseen. En minä ole nöyrä ja vaatimaton niin kuin naisen kuuluisi olla, nukke, silloin kun olin se en ollut minä. Minä kuljen pää pystyssä, niin kauan kiipeilin seinillä. Minun täytyy tuntea olevani jotain, jotta selviän elossa tässä urbaanissa evoluutiossa. Ja minun täytyy selvitä elossa koska jos minä en selviä ei selviä moni muukaan. Minulla on veli sisko veli, veli joka ei opi ikinä kävelemään puhumaan ottamaan lusikkaa kauniiseen käteen, minulla on ystäviä joita minun on jaksettava halata, minulla on ihmisiä jotka ovat rakastaneet minua niin paljon että se peittää paljon siitä pahasta millä minua on pistelty.
Hän rikkoi minulle rikkomattoman, rakkauden, sen johon olin uskonut jota olin toivonut. Hän sulki kukan, jonka terälehdet olivat vasta auenneet, etkö nähnyt miten vastasyntynyt varteni oli. Hän pirstoi persoonani siksi samaksi lasiseksi mosaiikiksi, joka se oli aikojen alusta ollut, mutta ehkä olen jo oppinut kuinka se kootaan. Hän painoi haaveideni siivet maahan ennen kuin ne ehtivät lehahtaa lentoon, pyrähtää ylös paeta hänen painoaan. Mutta siipeni eivät olleetkaan enää niin hauraat haperot kuin olin tottunut tuntemaan; ne ovat nupuillaan taas, alkaneet versoa itseään uudestaan, ehkä kohta selässäni aukeavat sulkeutuvat taa kaksi kaunista sateenkaarenväristä seittiä, jotka vahvistuvat sana sanalta, hymy hymyltä, rakastava teko rakastavalta teolta, kohottaen minut jonain kauniina päivänä korkeuksiin vahvoina ja pettämättöminä, kuljettaen halki sateenkaarten, halki sadepisaroiden joista heijastuu spektri, halki auringonsäteiden jotka kultaavat pilvipeitteen, jota maistan ja se maistuu mansikoilta marsipaanilta minttusuklaakakulta.
Minä odotan, että perhosen koteloni kuoriutuu taas yltäni. Minä en voi kuin odottaa, sillä en tiedä mitä on tulossa. Mutta minä voin valita, sen olen ymmärtänyt ja kauan se kestikin, voin valita hyvän pahan sijaan, valon pimeyden sijaan, voimakkaan vartalon nälän sijaan, kauniin ruman sijaan, rakkauden vihan ja pelon sijaan ja saada ne kaikki itseeni. Ja minusta tulee vahva, minusta tulee se mikä minä olen aina ollut mutta joka ei ole koskaan päässyt pinnalle.
Unelmat, odottakaa. Minä en ole vielä valmis, tarvitsen aikaa, en osaa sanoa, mihin kellonaikaan saavun, mutta kun saavun, olen teidän ja te olette minun ja teistä tulee totta. Haaveet, hiljentäkää tahtia, minä en jaksa juosta niin nopeasti, pysähtykää bussipysäkille ja jonain päivänä linja-auto tuo minut teidän luoksenne. Olkaa hyvät, istukaa odottamaan ja jonain päivänä minä teen teistä totta.

Äiti oli oikeassa

2008-12-25T02:28:00.000-08:00

Koko yö taas tärisyttävää turtumusta, vartalo pakahtuu valheista ja kertomattomuus kietoutuu köytenä kaulan ympärille.

Ei, hänellä ei ole aavistustakaan, hän ei tiedä koko totuutta. Hän on kuullut epämääräisen muodottoman, kaunistellun kertomuksen, ei mitään siitä mitä minä tein, mitä minä sanoin, kuinka minä itse ehdotin jotain alentaakseni itseäni alemmas, alemmas. Hän kavahtaisi kauas jos kuulisi, hän, joka on niin kaunis ja puhdas, minun lumienkelini, hän katsoisi minua kummeksuen ja sanoisi en enää tunne sinua, kuka sinä olet.

Se yö, seuraava aamu, tekstiviestit, joiden lähettämistä hän ei lopeta, nimeni, jonka hän sai selville. Aurora, minä sanoin, muttei hän uskonut. Ja työ, jota varten olin valmistellut itseni, heittänyt kaiken hukkaan ja ajatellut sen olevan minun, unohtukoon yliopistot, unohtukoon ulkomaat. Mitä minä niillä, häpeä sinä riekas huora, äitini oli oikeassa jo aikoja ennen kuin minusta tuli sellainen, likainen lunttu.

Sitten on vielä salaisuus, jonka yltä en uskalla vetäistä verhoja sivuun, salaisuus, joka todistaa minun todellakin olevan sellainen, huono nainen, anna anteeksi Leeni, antakaa anteeksi, Alisa, sinulta en enää pyydä anteeksi, mutta te, te olitte minun äitejäni ja kasvatitte minusta hienoa naista. Ladylikea. Kaikkea muuta.

Asun heidän ihanassa asunnossaan, leikitän hänen ketunhäntäistä koiraansa, syön hänen äitinsä kakkuja ja kohokkaita, nukun hänen vuoteensa vieressä ja koko ajan minä olen kietoutunut toiseen kerrokseen vaatteita, verhoon, jonka sivuun vetäminen paljastaisi minut pelastaisi minut. Täällä minä olen, he ovat ihania ja ystävällisiä ja minä mietin, minkä verukkeen, minkä tekosyyn keksin kieroillen perjantaille, sanonko vanha tuttu soitti ja kutsui kylään, ei hän uskoisi olisinko minä valmis uhraamaan.

Suklaasydämiä

2008-12-24T15:55:00.000-08:00

Jouluaatto

Puuterilumi pöllyää, kun minä ja Ketunhäntä peuhaamme jättäen jälkemme korkeisiin kinoksiin. Ketunhännän tassut tanssivat loputtomassa valkoisuudessa ja minä nauran, nauran aitoa oikeaa iloista naurua. ”Hassu”, sanon koiralle kuin se kuulisi ja ehkä se ymmärtääkin.
Me juoksemme kilpaa kuusten seassa kunnes Ketunhäntä läähättää yhtä paljon kuin minäkin, tutkimme yhden yön aikana valkoiseksi muuttunutta maailmaa uusin silmin. Ketunhännän häntä heiluu ja minäkin haluaisin hännän. Ketunhännälle se on niin helppoa: heiluttaa tai ei, haukkua tai ei, olla hiljaa tai ei. Miksi meidän ihmisten on oltava osa niin monisäikeistä näytelmää silloinkin, kun haluaisi olla villi ja vapaa kuin Ketunhäntä, kun ei haluaisi kertoa kenellekään mitään eikä selitellä tekemisiään?
Annan jalkojeni juosta kunnes maitohapot polttelevat pohkeita, vapaus valtaa minut alamäessä, kun kiidämme länsituulen lailla liukas jää allamme uinuen. Autossa Ketunhäntä käpertyy kerälle ja minä jään kaipaamaan sitä hetkeä, jolloin olin yhtä lumihiutaleiden kanssa, sitä vapautta, joka vallitsi Ketunhännän ja minun kiitäessä kulkureiden lailla kohti määränpäätä joka oli matka.

Luumukohokas on lämmintä ja kuohkeaa, vaniljajäätelö valuu sen alle ja otan kolmannen kulhollisen. Enkeli ja minä nauramme, katsomme toisiamme silmiin ja meillä on meidän joulumme ilman yhtäkään tonttulakkia tai tähtitorttua. Lahjapaperit rapisevat, minä kuljen uusi kassi olallani ja Enkeli ihmettelee omaa lahjakasaansa.
Sydämenmuotoiset suklaat sulavat suussa, minä syön ja annan sormien tulla tahmeiksi, olen kuin lapsi karkkipäivänä. Milloin viimeksi olisin ollut näin vapaa valitsemaan? Kymmenen vuotta, vuodet ovat vierineet ja valuneet viemäriin.
Milloin painavat palat möykkynä mahassa, on hiihdettävä häpeää kauas jäälle eikä saa tulla takaisin ennen kuin ei enää paina, milloin kieltäytymys aitana ympärilläni, kapeat kädet eivät enää jaksa kantaa kameraa eikä jouluvideota juonna kukaan.
Äiti huutaa, suu on ammottava leijonankita ja minä vedän veljen pöydän alle piiloon, soitetaanko poliisit sanoo isä ja joskus aamuyöllä äiti nukahtaa omaan itkuunsa. Siinä talossa ei enää olla jouluja, siellä ovat äiti ja Kiira ja Karri, mutten minä, minä en enää mene ja se on sinetöity sinisellä sormuksella.
Isoisän talon ympärys on liian lyhyt, on hiihdettävä monta, monta kertaa ympäri ennen kuin hikisenä ja hapertuneena voi pyörtyä pihamaalle. Isä ottaa suksisauvasta kiinni eikä päästä enää sukkuloimaan liukkailla laduilla, kadottamaan kummituksiani vähän enemmän tai vähemmän, en silloin ymmärtänyt sitä minkä ymmärrän nyt, minä tappelen kuin tiikeri ja olen puhkaista isältä silmän piikillä ennen kuin alistun ja isä kantaa minut isoisän taloon, riisuu pakkasesta huolimatta hiestä märät ulkovaatteet ja silittää päätä, mutta sanoo tämä on loppu nyt. Mutta eikä isä tiedä, että viime jouluna söin koko kilon konvehteja, eikö isä ymmärrä, että tänä jouluna on hyvitettävä viime joulu, korjattava kaikki virheet, joita olen elämäni aikana tehnyt?
Ei, isä ei ymmärrä ja siksi minä olen tässä ja syön suklaasydämiä koko paketin aivan uhallani ja kaikki on hyvin, Enkeli istuu vieressä ja kirjoitamme päiväkirjoja, miksi minä suklaasydämiä pelkäsin, miksen nälkää, miksen kylmää? Miksi luulin olevani vapaa kun olin vanki?
Lapsuuden joulut, ne ovat Kiiran ja Karrin nyt, eivät enää minun, minä juon samppanjaa ja ottelen Aliaksessa, olen aikuinen. Minä olen niitä, jotka luovat illuusiot tontuista ikkunoiden takana, ikiaikaiset huijaukset kilteistä ja tuhmista lapsista, jotka eivät saa lahjoja. Minä haluan antaa jotakin muuta kuin mitä minä sain. Näin on hyvä, minä en tarvitse tämän enempää. On Enkeli ja on suklaasydämiä ja on keuhkot joilla hengittää. Minun on hyvä, mutten tiedä mitä minä kaikella hyvällä tekisin.
En tiedä, haluaisinko kuitenkin valita maailman, jossa kaikki ja ei mikään on totta. En tiedä, haluaisinko kuitenkin valita kaukaiset maat. En tiedä, haluaisinko kuitenkin jotain muuta kuin minulla on. Eksyksissä, sitä minä olen, itämaiden mustalaisprinsessa, jolle matka on määränpää niin kauan, kunnes tietää tulleensa oikeaan paikkaan, kotiin, mikä kummallisen makuinen sana.

Sata euroa sielusta

2008-12-24T15:38:00.000-08:00

Aatonaatto

En saa unta. Lakanat kietoutuvat käärmeinä ympärille, vuode muuttuu viidakoksi vaaroineen ja villipetoineen.
Hän ja hänen hikiset kätensä kaikkialla, ne eivät anna minun olla, eivät jätä kylmästä hiestä nahkeaa vartaloani rauhaan. Palelee, mutta kampean kaksi peittoani pois; ne tukehduttavat tukahduttavat, en saa henkeä hengitettyä.
Yhä uudestaan ja uudestaan hän laskeutuu päälleni laskeutuu päälleni laskeutuu päälleni, painaa raskaan ruhonsa paljaalle iholleni. Hän tulee minuun, joka makaan kuolleena ruumiina, punahuulisena vahanukkena paikoillani, hän tulee minuun enkä minä estä, en estä. Värisevää sieluani viiltää, muttei hän välitä vaan talloo sen jalkoihinsa likaisilla lenkkareillaan.
Avaan silmäni, hänen läsnäolonsa leijuvana ylläni, sormet varpaat sydän jäässä. Kettuna kippuralla, sydän hakkaa hiljaa pelko mikä paha sana ja kipuan ylös lakanaviidakostani. Kukallinen pussilakanasetti minulle pedatulla patjalla jää kaipaamaan, otan häntä kiinni olkapäästä ja ääneni särisee saanko mä tulla sinne, hän nyökkää unet ymmärtäväisinä silmissään ja nukahdan hänen tuttuun tuhinaansa, sisko suojelee minua siivillään eivätkä hänen känsäiset sormensa enää koske minuun yön aikana.

Kun kaikki kaunis katosi

2008-12-16T13:18:00.001-08:00

Siipirikko, se minä olen. Silkkiset siipeni olivat alkaneet kasvaa kiinni selkääni, orastella uutta alkua ja avautua ja sulkeutua ikään kuin harjoitellakseen lentoon lähtemistä. Hän kuitenkin murskasi ne alleen, katkaisi kaksi keijunsiipeä yhtä kevyesti kuin lasi sirpaloituu seinään. Minä lupasin hänelle yhden yön, hän otti koko elämäni. Hänen hahmonsa seuraa minua kaikkialle, tarkkailevat silmät eivät koskaan sulkeudu. Hän on kaikkialla ja ei missään, hän on minussa ja hengittäen samaa ilmaa, joka kulkee keuhkoihini ja ulos niistä tukehduttaen minua joka ikisellä henkäyksellä.
Yhdessä sekunnin sadasosassa maailma muuttui kauniista rumaksi. Tämä maailma, joka oli alkanut avautua minulle aivan uudella tavalla mustan aukon kutistuessa koko ajan, sulki itsensä uudestaan lukon taakse, johon minulla ei ole avainta. Nyt maailma on tuomion tummanviolettia ja likaisensekaista okraa, pelkoa joka pakottaa piiloutumaan, ihmisten tietävän tuomitsevia katseita, ryöstöjä ja raiskauksia, Moulan Rougen kabareita ja can caniä keskustassa, likaisia katuojia ja sillanalusia, elämäntapa-alkoholisteja, kerjäläisiä ja kurjalaisia, Viktor Hugon romaaneja, rikkoutuneita unelmia ja särkyneitä saippuakuplia, yksihuoltajaisiä, orpokoteja, tappavia tauteja ja tornadoja, kuihtuneita kukkia kauan sitten kuolleen, kenenkään kaipaamattoman haudalla.
Kauneus, minne sinä katosit? Hyvä, ole kiltti ja anna minulle vielä yksi mahdollisuus valita sinut.

Tavallisena päivänä tanssisali on minulle kuin pyhäkkö, joka antaa hetkeksi rauhan, tanssi tapa paeta tätä todellisuutta ja tuntea omaani. Tänään en ole tunnistaa itseäni isosta peilistä. Olemukseni on aivan eri. Samat trikoot, sama toppi, sama ponihäntä pään laella, mutta ei ollenkaan ilmeitä.
Opettaja antaa ohjeet. Minä en osa lukea ohjeita. Kehoni ei kuuntele käskyjä, ei tottele kuten kuuluisi toimia. Ruumiinosani ovat vaihtaneet paikkaa, oikea käsi on vasen jalka ja vasen oikea, kuulen korvilla ja näen silmillä, kehoni ei ole kontrollissa ja häilyy hallitsemattomana. Olen itseni ulkopuolella enkä tiedä, miten tunkeutua takaisin omaan itseeni, jonka joku muu on vallannut.
Hän varasti koko vartaloni, otti oikeuden omaan itseeni. Tämä vartalo on vieras ja vioittunut. En osaa kävellä näillä jaloilla, käyttää näitä käsiä, pudistaa tätä päätä. Olen vankina vieraassa vartalossa, josta en osaa iloita, vartalossa, jota en osaa käyttää, vartalossa, joka hylkii minua ulos itsestään kuin epäonnistuneen elinsiirron tulosta.

Kaikki on yhtäkkiä irstasta ja inhottavaa. Paljaat varpaani tanssisalin lattialla, lohkeillut bordellinpunainen kynsilakka kirkuu ja kertoo kaikille, millainen minä olen. En enää ikinä lakkaa kynsiä punaisella. Pukuhuone, jossa vaihdan vaatteeni vaivihkaa häveten huoranvartaloani. En enää ikinä ole kenenkään edessä alasti. Kenkäkauppa, jonka ohi kuljen, kiinnittää katseeni. Ikkunassa odottavat säihkyvät stilettikorot, joita alan ihailla – ennen kuin muistan. Leopardikuosinen nainen leopardikuosisissa piikkikoroissa, saisiko olla sylitanssi?, vanhentunut miehenkäppänä kuola valuen. Tarkka hinnasto rapautuneella seinällä, ei tarvitse esittää kysymystä: mitä maksaa? Työpaikka, jota Möhömaha olisi minulle tarjonnut. Käännän pääni äkkiä pois. En enää ikinä käytä korkokenkiä.
Hätkähdän, kun ohikulkevan miehen takinhiha hipaisee omaani. Joku avaa minulle Akateemisen kirjakaupan oven. Hymyilen miehelle automaattisesti ystävällisesti. Idiootti, sätin itseäni, älä enää ikinä hymyile kenellekään. Älä anna vääriä vihjeitä. Haluaisin läimiä itseäni poskille. Suljen kasvoni. En enää ikinä flirttaile.
Vaaleanpunainen Lasten balettikirja odottaa suloisena hyllyssä. Silitän silkoista kantta. Otan kirjan kainalooni ostaakseni sen joululahjaksi pikkusiskolleni. Kiira, ajattelen, miten Kiiran käy? Kiira on liian samanlainen kuin minä, aina esillä, aina parrasvaloissa. Yhtä aikaa herkkä taiteilijasielu ja räväkkä tunnemyrsky, niin hillitön naurunpuuska kuin salamoiva vihakin tai sininen suru. Kiira luottaa ihmisiin yhtä sinisilmäisesti kuin minäkin, aistii ihmisten epätoivon aivan kuin minäkin – ja on aina yhtä altis tekemään kaikkensa toisen onnen eteen. Kiira on aina valmis esiintymään, laulamaan tanssimaan, Kiira on aina äänessä, esittelee piirustuksiaan ja kirjoituksiaan, vaatii itselleen omalla laillaan sen välittämisen josta on jäänyt vaille. En enää ikinä hae huomiota. Kiira on liikaa minä, siskopuoli pieni. Miten minä voin suojella pienempää, pitää huolta siskostani? En enää ikinä tee pahoja asioita, jos sinä pidät Kiirasta huolta.
Mannerheimintiellä kaksi miestä meluaa. Vaihdan oikealta puolelta vasemmalle. Hartiat kyyryssä, en ollenkaan omana itsenäni, luikin liikennevaloihin. Juoksen päin punaisia. En enää ikinä kävele yksin pimeillä kaduilla.
Puikin pimeässä pakoon kaikkea, koko maailmaa. Osaston valot ottavat vastaan, lämpiminä ja pehmeinä. Harpon portaat ja heittäydyn hoitajan kaulaan. Itkeä en osaa, en itselleni.
Miten voisin ikinä antaa itselleni anteeksi? Hetken haluaisin olla taas se pieni tyttö vaaleanpunaisessa aamutakissa, vaaleanpunainen muumimuki käsiä lämmittämässä. Hetken haluaisin taas olla haamu, jota kukaan ei huomaa, kummitus vanhan linnan käytävillä. Hetken haluaisin taas olla täysi-ikäinen lapsi, elätellä unelmia paremmasta huomisesta ja antaa Säteen silittää hiuksia. Mutten ole lapsi, mutten ole se, miksi se mies minut teki, kuka minä sillä välillä oikein olen?
Minne minun vaaleanpunainen purkkapallomaailmani katosi? Missä tanssivat keijut ja peikot yhdessä metsänaukiolla kuusenlehvien alla? Missä valmistautuvat prinsessat valtakuntien tanssiaisiin? Missä laukkaavat yksisarviset kuutamon keskellä? Elämässä on paljon satua ja kaunein satu on elämä. Muttei se ole. Minne minun satuni sysättiin? Kuka on vanginnut sen lasipalloon, kuka ravistelee sitä ja saa lumen satamaan kaiken kauniini päälle, palelluttamaan minun taruni ja tarinani, lähteen josta olen juonut niin kauan? Jos todellisuus on tätä, antakaa minulle takaisin edes minun epätodellisuuteni, minun mielikuvitusmaailmani. Mutta mitä tahansa mietinkään, hän tunkeutuu aina sen sisään eikä koskaan koputa ovelle.
Tätähän sinä halusit ja tämän sinä ansaitset. Kieri siinä minkä kokosit. Käperry yksin pimeään ja anna muistikuvien raapia sinut verille, tahrainen, tautinen huora. Se sinä olet ja se sinä tulet aina olemaan, saastainen spitaalinen.

In memoriam

2008-12-16T07:55:00.001-08:00

Kokonainen maailma
katosi hänen mukanaan.
Kauan sitten kukoistaneet kartanot
jotka ehkä enää vain hänen silmänsä näkivät
Väriloistossaan palava puutarha
jossa taimista
kehkeytyi kasteensinisiä iiriksiä
Kylmäkellari
josta hän haki meille mansikkamehua,
jonka sokeri rouskui lapsenhampaissa
ja jolle koko talo tuoksui.

Minun pieni suuri isoisoäitini,
miksen koskaan kysynyt:
mitä, milloin, miksi?
Elämäsi jäi minulle arvoitukseksi;
vain sen tiedän
kuinka paljon viimeiset vuodet
asettivat kannettavaksesi.
Olisiko kukaan meistä osannut olla rohkeampi?

Nyt on taakka
nostettu sinulta pois.
Hengität jossain muualla
samaa kevyttä ilmaa
rakkaimpiesi kanssa.
Olet saanut siivet,
mietin,
minkä väriset,
ehkä iiriksen kukinnot kauneimmillaan.
Tiedän,
katsot meitä korkean pilven päältä
ja me vilkutamme sinulle.
Nuku lempeästi,
rakas pienimummo.
Ajatuksissamme elät iäti.

Punaiset liikennevalot (PILKE!)

2008-12-14T14:14:00.000-08:00

Sulautan sivulauseeseen, pyydän puheessa, huudan ja hakkaan seiniä, hiljenen ja huokaan hiljaa, rukoilen jumalaa jota ei ole, painun polvilleni ja pyydän teiltä, rakkaat ystävät: elämäni on kateissa ja minä kateissa itseltäni, teen asioita joita en halua teidän tietävän, rikon rajoja joiden haluan teidän uskovan olevan ehjinä ympärilläni.

Tästä lähtien tekstini tulee tihkumaan likapyykkiä, lopullisesti sekopäistyneen tytyön sekopäisiä päiväkirjamerkintöjä, asioita, joilta haluan teidän sulkevan silmänne. Kaikki te vanhat ystäväni, jotka tiedätte taustani ettekä ylläty enää mistään, jatkakaa eteenpäin jos arvelette uskaltavanne. Kaikki te anonyymit ihanat vertaistukijani, lukekaa ja minä luen teitä.

Mutta PILKE125 (vai 124?), te yhdeksän ihanaa ystävänalkuani, ja kaikki muut koulutoverini - olkaa kilttejä ja lopettakaa lukeminen tähän. Tiedätte jo kaiken tarpeellisen. Tästä kanavasta on tullut minulle yllättävän tärkeä, kunnioittakaa minua ja unohtakaa osoitteeni. Soittakaa minulle sen sijaan, lähettäkää tekstiviesti, ihan mitä vain. Mutta antakaa minun pitää tämä foorumi ilman, että joudun kutistumaan pieneksi pölypalloksi teidän jaloissanne. Haluan vielä jonain päivänä ansaita kunnioituksenne.

Kirjoittamista en voi ikipäivänä lopettaa. Se pitää minut hengissä, sanojen kautta voin hengittää ja puhaltaa ulos pahan, joka keuhkojani painaa kasaan.

Kiitos teille kaikille ihanille ihmisille, jotka jaksatte lukea epätoivoisista yrityksistäni tulle vähemmän epätoivoiseksi ja kaikista lämpimistä kommenteista! <3

Geishan muistelmat

2008-12-14T13:41:00.000-08:00

Olen geisha, itämaan ihme, tarjoilen teille teetä kuohkealla kermalla ja kolmella palalla sokeria, ojennan eteenne pikkuleipäpurkillisen ja löydän itseni sen sisältä. Olenhan geisha, koulutettu käyttäytymään kauniisti kissansilmineni ja keskeytettyine kasvuineni, tanssimaan ja laulamaan teille mitä ikinä haluatte nähdä tai kuulla, olemaan mikä ikinä haluatte minun olevan. Tässä minä olen, olkaa hyvä, pikkuleipiä on toinenkin purkillinen.

Kallion kadut kaikuvat ja kumisevat. Uumeniin ja ulos: katulappu heijastaa hahmoni asvalttiin, mutta lampun kirkkaan keilan ohi kuljettuani kaamos ottaa minut taas itselleen. Yö soittaa aran surullista kuutamosonaattia, minulleko vai muillekin. Sävelet asettuvat täydelliseen epäsopusointuun askelteni ja olemukseni kanssa, ryhtini on raudanluja ja piikit kengänpohjissani painavat aukkoja asvalttiin. Musta minimekkoni sekoittuu yön väreihin yhtä lailla kuin pörröiseksi hännäksi föönattujen hiusten karvahupun alta kurkistelevat tupsut. Uppoan yöhön ja katoan katuihin, joita katoaa ja ilmestyy esiin koko ajan uudestaan ja uudestaan, tiet nielevät toisiaan ja minä naputtelen askeleitani niillä kuin pianisti. Ehkä kuu näkee kaukaa kyyneleet, jotka ovat kalkkiutuneet tippukiviksi kivisiin luoliin.
Kukaan ei tiedä missä olen, kukaan ei tiedä, mitä olen tekemässä. Tyhjentyneet lääkekennot kahisevat kassissa, välinpitämättömyys turruttaa vartaloa. Räikeät meikit kasvoillani kirkuvat ja kertovat kaikille, kuka olen, keihin kuulun. Olen sutinut violettia, minulle pahoista pahinta väriä, ja mustaa sotkuiseksi sekamelskaksi silmieni ympärille. Huuleni palavat punaisina kalpeaa ihoani vasten. Kuin puuma liikun pimeydessä kissanaisen askelin, tuuheaa tukkaani puolelta toiselle heitellen.
Yhtäkkiä pimeydessä puikkelehtivista hahmoista yksi astuu katulampun kirkkauteen. Mies on melkein yhtä leveä kuin pitkä, hikikarpalot valuvat punakoille poskille. Hänen sikkarasilmänsä seuraavat sukkahousujen verhoamia sääriäni aina vesirajahelmaani asti. Näen himon syttyvän hänen paksujen silmäpussiensa yllä.
”Mitä maksaa?” Möhömaha kysyy kiertelemättä. Kokenut Kalliossa kulkija, kartoitan. Sata euroa on pieni hinta ihmisyydestä. Sata euroa on liian pieni hinta siitä, että antaa rikkoa itsensä rikkalapioon lakaistaviksi lasinsiruiksi.
Tyhjänä tunteista astun Möhömahan auton etuistuimelle. Tämä räpelöi heti reittäni ja minä väännän kasvoni väkisin hymyyn. Olenhan ammattilainen. Koko matkan Möhömaha kertoo kaksimielisiä kaskuja, joille hän itse höröttää huomaamatta ollenkaan hiljaisuuttani. Katselen auton ikkunasta ulos. En tiedä, miksi teen tätä. Yhden illan jutuiltani olen hakenut aina vain hyväksyntää, hyväksyntää ja hyväksyntää. Sanokaa: olet kaunis, suudelkaa: olet vastustamaton, rakastakaa se lyhyttäkin lyhyempi hetki, yksi ainoa yö, ja kertokaa, että joku voi joskus tulla lähtemättä pois, jäädä auringon noustuakin ja Helsingin sanomien kolahdettua postiluukusta, sitä minä niistä etsin. Ehkä toivonkin, toivon ihan vähän vain, niin hiljaa, hiljaa, ettei kukaan kuule lapsellisen purkkapalloni poksahdusta, että joku joskus jäisi. Joskus.
Tämä kääntää kuitenkin kaiken päälaelleen. En ymmärrä yhtään itseäni. Möhömahan ihailu saa minut yökkäilemään, kosketukset kavahtamaan kauemmas. Paha olo hakkaa sisällä ja haluaa ulos, haluaa että joku muu tekee sen mitä en itse enää suostu tekemään. Minä en viillä, olen sanonut, minusta ei tule elämäntapa-anorektikkoa, olen huutanut, minä en aio kuolla ennen kuin on aika ja olen isoäiti, onnellinen valkotukkainen isoäiti lastenlastensa keskellä, olen kuiskannut. Olen tehnyt päätökseni, mutta ne eivät ole vielä tarpeeksi vahvoja pitämään korttitaloa kasassa.
Paha on kiero; se tietää, etten ole vielä valmis irrottamaan otettani sen sormista. Se saa minut kävelemään Kallioon ja kerjäämään jotakuta muuta tekemään sen, mitä en itse enää tee, en voi tehdä, satuttamaan niin kuin itse ennen satutin. Kipu tuli joskus kauan sitten muiden käsien kautta kunnes opit rankaisemaan itse itseäsi, paha puhuu, sinä tottelematon, saat taas tuta mitä sinunlaistesi kuuluu kokea.

Yksi askel, yhdet likaiset lenkkarit eteisessä, ja minun unelmayksiööni rakentama satumaailma on mennyttä. Minun kotini ei ole enää vaaleanpunainen valtakunta, jossa minä nukun ruusunlehdillä joiden varsien piikit pitävät pahan poissa unien aikana, ei. Ei tarvita kuin yksi askel porraskynnyksen yli, ja minun nukkekodistani on tullut bordelli.
Möhömahan koppuraiset kädet kulkevat kaikkialla vartalollani, minähän olen nyt tämän hetken hänen, ostettu ja maksettu. Kauppatavaraa, en mitään muuta. Siksi hänellä on oikeus sanoa minulle ihan mitä tahansa, repiä haurasta naiseuttani rikki rivouksillaan. Siksi hänellä on oikeus käydä minuun käsiksi kuin muovinukkeen, ottaa minulta itsemääräämisoikeuteni omaan kehooni. Hänellä on oikeus ja tätähän minä olen tullut hakemaan. Häväistystä. Alennusta. Nöyryytystä. Rikkirepimistä. Enkä enempää olisi voinut saada.
Annan hänen vetää paitani yli pään, viskoa vesirajamekkoni taaksemme, katsoa minua kuin sirkuseläintä häkissään. Siinä minä seison pitseissäni ja strasseissani, selkärankani yhtä kaikki tikkusuorana. Leukani aivan aavistuksen kohollaan, pää patsasmaisesti pystyssä, yritän säilyttää ripauksen ylpeyttä itsessäni. Möhömaha astuu askeleen ja ylpeys ja omanarvontunto lentävät ulos ikkunasta päästäen sisään häpeän ja alennuksen. Huora ei ole ihminen.
Ihrainen maha hytkyy ja hyllyy. Punakka vartalo kuin paksulla porsaalla vetistyy ja hiestyy Möhömahan ähkiessä ja puhkiessa. Pidättelen pahoinvoinnin aaltoa ja ajattelen: asiakas on aina oikeassa. Hänen tahmaisten käsiensä takertuessa hiuksiini olen vähällä kiskaista itseni irti hänen otteestaan. Hiukseni, ne on varattu niille, joita rakastan, vain ne saavat silittää luonnonkiharoiden pyörteitä, selvittää sormillaan takkuja tukassani ja antaa niille hyvänyönsuukon. Puren kuitenkin hammasta ja pysyn paikallani, kunnes Möhömaha on saanut haluamansa.
Hän haluaa kuitenkin vielä kietoa minut kainaloonsa ja hengittää ihoani. Nieleskelen, kurkunpäätä kuristaa. Nämä tällaiset hetket, nämä on varattu niille, joita rakastaa, sille, joka tulee ja jää, joka osoittaa olevansa oikea prinssi tähän valtakuntaan. Mutta Möhömaha murskaa saippuakuplan alleen: rakkautta ei ole, on vain rahaa ja seksiä. There`s no business like showbusiness.
Oven kilahtaessa kiinni haluaisin huutaa. Reuhdon ovenkahvaa kaksin käsin voidakseni varmistautua lukon loksahduksesta. Riuhdon kaikki vuodevaatteet pois sängystäni ja kippaan ne komerokaappiin, siivoan jäljet jotka Möhömaha jätti. Lopulta romahdan keskelle eteistä. Valun alaston vartalo kylmää lattiaa vasten aina alemmas, lattian läpi.

Peilikuvajaisestani heijastuu joku aivan muu kuin minä. Yhteistä meille on vain onnettomuus ja epätoivoisuus. Shampoovaahto valuu viemäriin, hinkkaan hiuksistani jokaisen hänen kouraisunsa jäljen, jokaisen hänen henkäisynsä muiston. Kuuraan vartaloani, jossa ei näy yhtään tahraa, mutta joka on sisältäpäin niin saastunut, niin likainen. Puoli purkillistakaan saippuaa ei ole tarpeeksi tekemään minusta puhdasta. Mikään ei ole.
Jokainen kohta, johon hän koski, jokainen, jota hän kommentoi. Mitä enemmän hän minua ihaili, sitä enemmän minä aloin itse inhota, opittuani vasta olemaan inhoamatta. Hänen varjonsa häilyy ylläni antamatta minun unohtaa.
Naiseuteni, sen kukan hän sai taas sulkeutumaan, sen, jota piti kastella niin kauan, jotta surkastuneet terälehdet alkoivat ojennella itseään aurinkoa kohti. Tämäkö on kauniin naisen kohtalo? Näytät aivan kuin filmitähdeltä, Möhömaha sanoi. Just niin, minkähän filmin. Saako kaunis nainen koskaan sitä, mitä hän eniten kaipaa, tuleeko minusta tumma versio Marilyn Monroesta, ulos niin upeasta, sisältä niin epävarmasta? Jos olet kaunis, eikö kukaan halua katsoa sisällesi?
Tähän päivään mennessä kukaan ei koskaan ole nähnyt sadepisaroita silmieni linssien takana; heille ovat riittäneet runsaat ripset ja kutsuva katse. Miksei kukaan koskaan näe, kurkista otsatukan alle ja katso? Ehkä kukaan ei halua nähdä. Onhan minusta paljon enemmän hyötyä heille näin, pitkinä säärinä ja korkokenkien tahtiin keikkuvana takapuolena, avarasta kaula-aukosta kurkistavana rintaparina ja pitkänä tukkana puoliselässä. Entä jos valitsisin toisin, valitsisin järjen äänen ja alkaisin hikipingoksi, valitsisin konservatiiviset poolopaidat, valitsisin polkkatukan ja poikatyttöyden? Olisiko se ainoa keino osoittaa, että minussa on muutakin kuin korkeat korkoni. Samalla luopuisin kuitenkin jostain minulle niin isosta osasta, että tieäisin tulevani kaipaamaan sitä koko loppuikäni.
Entä rakkaus, se, joka on aina ollut minulle suurin voima, kaksi toisiinsa kietoutunutta vaaleanpunaista, tasarytmiin sykkivää sydäntä, joka voittaa armeijan harmaat ja maastonvihreät, sätkivät salamat sähkönsinisellä taivaalla, minut pikkuvarpaitani myöten upottaneen mustan ja jopa violetin, jota pahempaa ei ole. Tänään en jaksa uskoa rakkauteen. Usko, toivo, rakkaus, ne ovat kuolleet, hilatkaa lippu puolitankoon. Ehkä tämä on minun kohtaloni. Pilvilinnani romahtavat ja minä niiden mukana.
Itkettyäni puolitoista tuntia puhelimeen keitän kupillisen kaakaota, josta on kadonnut maku. Ehkä koko elämästä on. Piiloudun peittoni alle, jossa ei ole enää pussilakanaa, ja tikkaan silmäni tiukasti kiinni. Kaksi viidenkymmenen euron seteliä nukkuu pianon päällä. En ole koskenut niihin enkä aiokaan häiritä niiden unta.

Samppanjakuplia

2008-12-08T10:19:00.000-08:00

Itsenäisyyspäivän aatto. Minun Enkelini asettaa valkoisen lakin mustille kiharoilleen ja katsoo kameraan säihkyvän siniset ruusut silmien kanssa kilpaillen. Olen niin ylpeä, että siskon sydämeni on pakahtua silkasta siitä ilosta ja ylpeydestä, että hän on minun siskoni, minun pieni urhea siskoni. Hän on taistellut tiensä kiven ja tulen läpi ja siinä hän nyt seisoo, hopeisissa stilettikoroissaan, Tuhkimon tanssiaismekossaan, niin elämää täynnä olevana, niin säteilevänä safiirina. Ja niin, niin rakkaana, rakkaana, rakkaana kaikille meille, jotka kokoonnumme ympyrään ja kohotamme maljamme kohti kattoa. Ei lakki, ei lyyra, ei stipendi, eivät ne ole syy siihen, miksi me oikeasti juhlimme; ne ovat vain hyvä tekosyy kilistää samppanjalaseja sille, että hän on elossa.
Minä liihottelen sinne tänne sieltä täältä, kultaiset strassit korkokengissäni kimmeltävät tipauttaen tilkan hohtoa sinne, mistä tulen ja hileitä sinne, minne menen. Olen elementissäni, valokeila välkähtelee, perhosensiipeni avautuvat ja sulkeutuvat onnellisina imien itseensä energiaa juhlavierasjoukosta, jonka rupattelu täyttä huoneen täydellä lämmöllä. Vaihdan sanan siellä täällä, tapaan tuhat uuttaa ihmistä, poseeraan kymmenille kameroille, kyykistyn ojentamaan lapselle lasin limsaa ja hymyilen suklaatahroille suupielessä, annan nauruni hersyä ulos samppanjan lailla, itseni kuplia ympärilläni olevan, minut onnelliseksi muuttavan kuplan kullanhohtoiseksi kerrokseksi kakkua ja kuohujuomaa, ystäviä ja yhdessäoloa, iloa ja ylpeyttä, hymyjä ja hienoja pukuja, naurua laulua ihmettelyä onnitteluja suukkoja sifonkihuiveja ruusuja rakkautta solmioita suklaata helmoja hauskanpitoa kiharoita kikatusta energiaa elämää.
Hameenhelmani heilahtelee askelteni tahtiin, katto nousee korkealle eikä lattiaa enää ole, äänimaisema häivyttää yksittäiset sanat yhtenäiseksi juhlahumuksi ja ihmiset sulautuvat yhteen, ystävistä ja sukulaisista muodostuu juhlavieraiden massa ja kaiken keskellä kuljen minä kepein kevein askelin, korkoni hädin tuskin hipaisevat lattiatasoa, siipeni antavat minun nousta muutaman senttimetrin maanpinnan yläpuolelle, lennellä leveänä hymynä ja naurunkuplina.

Kello käy, alkaa olla aika. Vieraat vähenevät, hei hei sinulle ja hei hei teille, tavataan taas. Jokainen takista tyhjentynyt henkari, jokainen ovesta ulos astellut kenkäpari, jokainen porraskäytävään kadonnut ääni, jokainen hyvästely ja halaus, kaikki kuluttavat minua ja repivät siipiä irti selästä. Kun ei ole enää ketään, viimeinen vieras pukee toppatakin päälleen ja astuu ulos joulukuiseen pikkupakkaseen, kun ei ole enää ketään, ovat siipeni surkastunet. Prinsessamekkoni ei ole mitään muuta kuin pala kangasta. Tyhjyys tulee ja täyttää kolon, joka rintakehän alle aikojen alussa on koverrettu.
Puristan pillereitä kämmenelläni, kaadan vettä viinilasiin ja annan sinisten enkeleiden saatella minun matkaan. Kylpyhuoneessa katson kalvenneita kasvojani, meikit pois pestyinä en ole enää mitään. Ikikalpea iho ja takkuinen tumma tukka, pujottaudun Hello Kitty-yöpaitaan ja kiedon kädet itseni ympärille. Kuplat ovat kuluneet loppuun, poksahtanet purkkapallojen lailla ilmaan.
Parrasvaloissa minä olen parhaimmillani. Kun valot sammuvat ja esirippu laskeutuu, surkastun siksi surkeaksi ihmisraunioksi, joka oikeasti olen. Ihmiset ympärillä antavat peilin, josta heijastaa itseäni, äänet korvissani täyttävät ne, joita kuulen silloin, kun kukaan muu ei kuule kuiskaustakaan. Ilman ketään minä en ole kukaan.
Olen niin tyhjä että sisällä kolisee, sisuskalut ottavat yhteen, ei ole mitään mikä sitoisi minut yhdeksi kappaleeksi ja pitäisi kasassa. Enkeli ojentaa kätensä muttei se riitä, sormet sormissa eivät ole tarpeeksi, kun tarvitsee enemmän kuin kukaan voi koskaan antaa. Yksinäisyys saa minut solmiutumaan sikiöasentoon, tyhjyys puristaa keuhkoja ilmanpaineellaan kasaan. Tunteet pakenevat yksi kerrallaan, jättäen jälkeensä vain ammottavan aukon ja epätoivon, sen kamalan kuilun, jonka syvyyttä ei millään mittanauhalla saa selville.
Antakaa minulle yleisö ja minä herään taas eloon; ilman aplodeja minä kuihdun kasaan. Ottakaa minusta valokuvia, jotta minä näen olevani todella olemassa, kertokaa minusta tarinoita, että minä kuulen olevani todella olemassa, puhutelkaa minua, jotta minä näen teidän silmistänne ja suistanne olevani todella olemassa. Rakasta sinä joku minua että minä olisin todella olemassa, tulisin todelliseksi ja näkyväksi, kuuluvaksi ja koskettavaksi. Piirrä ääriviivani ja tee minusta elävä, herätä nukkuva unestaan ja puhalla henki kulkemaan kurkustani. Rakasta sinä joku minua.

Hei hei

2008-12-03T13:07:00.000-08:00

Perjantaina ongin esiin tutun pipon kasvojen merestä. Halasimme ja muistot kaivautuivat
esiin koloistaan. Ensimmäinen ihminen, johon luotin, ensimmäinen, joka rikkoi lasisen
kuoreni, purki puolustukseni, teki minusta aseettoman elämän edessä ja ojensi kätensä,
otti minut siipiensä suojaan ja auttoi minua ottamaan ensiaskeleeni, nosti minut
vaappuville ja väriseville varsanjaloilleni. Jalkani ovat vahvistuneet, mutta sydämessäni
hän on aina se ensimmäinen, se, josta minä välitin ja jonka uskoin välittävän minusta.

Puolitamme jättiläiskorvapuustin Espalla. Minä kerron kuulumisiani, hän kertoo
kuulumisiaan. Jälkikäteen mietin, kerroinko liikaa, takerruinko, tunsiko hän olevansa
taas vastuussa minusta? Vai säikähtikö hän omia sanojaan, omaa avoimuuttaan tai
uteliaisuuttaan mennyttä kohtaan, jonka piti olla mennyttä?

Hänen tutut kasvonsa, ne, jotka ilmestyvät edelleen verkkokalvoilleni ongelmien uhatessa.
Pidä kiinni elämästä kynsin ja hampain. Minä olen yrittänyt pitää. Siinä me
istuimme, minä kasvaneena enkä enää avuttomana lapsena, hän ei enää auktoriteettina,
siinä me istumme ja olemme enemmän tasavertaisia kuin olemme koskaan aikaisemmin olleet.
Oliko se se syy?

Hän kertoo minulle tarinoita, kuin äidin kertomuksia tyttären lapsuudesta. Minä kerron
hänelle valittuja paloja, jotka ehkä olisin halunnut jakaa oman äitini kanssa. Olen niin
iloinen nähdessäni hänet, niin iloinen ettei hän ole unohtanut minua vuosien vieriessä.
Kirjeet ovat kulkeneet koko ajan. Nähdään, hän sanoo ja halaamme hyvästeiksi. Kävelen
kevyesti omaan suuntani mukanani uusi voima, jonka hän toivon sanoillaan minulle
lahjoitti.

Sunnuntai-iltapäivänä valumme velttoina ulos elokuvateatterista, minä ja Enkeli.
Puhelimeni pirisee. Private number. Toivon lapsekkaasti, etten olisi vastannut
siihen puheluun silloin, ehkä sitä ei olisi tapahtunut, ehkä hän olisi muuttanut
mielensä. Olisi niin paljon helpompaa olla yksin eikä luottaa keneenkään, koska silloin
ei ikinä pettyisi. Vanha mantra, joka oli aikoinaan itsepuolustuskeinoni. Enää minusta ei
kuitenkaan olisi elämään epäaidosti.

”Onko tämä siis viimeinen viimeinen kerta, kun mä kuulen susta? Ei kirjeitä? Ei kortteja?
Ei kuulumisia? Ei mitään enää ikinä?” Ääneni on särkynyt ajat sitten ja annan sen
säristä, kyyneleet valuvat vesiputouksina poskille. Maailman katto romahtaa ja sataa
sisään. Viimeisen kerran saan sanoa sinulle hei hei, typerän tavallisen latteuden. Olisin
halunnut sanoa niin, niin paljon enemmän. Edes vilkuttaa.

Cinderella Under The Umbrella

2008-12-03T04:54:00.000-08:00

Yhtä aikaa tuntemattomat ja tutut kädet ympärillä. Sydämet sykkivät samaan tahtiin, hengitys lämpimänä niskahiuksissa, käsikädessä. Kapea kuunvalo kiilautuu ikkunasta. Hän pitää minusta kiinni kuin olisin maailman kallein aarre ja silittää lempeästi harjaamattomia hiuksiani pilke suklaanruskeissa silmissään.

”I live in a mental hospital.” Sanat joiden uskon karkottavan kenen tahansa. Sen sijaan hän katsoo minua suoraan silmiin: ”Can you promise you don`t hurt yourself anymore?” Hän sivelee sormillaan ajan kutomaa arpikudosta. ”Sorry, but I can`t.” Sanaakaan sanomatta hän suutelee minua, kamera sisälläni tallentaa sydänfilmiäni. ”Just be yourself”, hän sanoo, ”you don`t have to be anything else.”

Nukahdan hänen syliinsä, lämpimään, luonnolliseen pesään, minä pienenä naisenalkuna kainalokuopassa. Radio soittaa vaimeasti Cinderella under the Umbrellaa: "I`m looking for the one with a glass slipper / maybe girl you can be my cinderella..."

2008-11-28T13:31:00.000-08:00

Mitä te teitte minun hymylläni?
Minä olisin halunnut hymyillä, kun minua itseäni hymyilytti.
Mitä te teitte minun mielelläni?
Minä olisin halunnut ajatella itse.
Mitä te teitte minun menneisyydelläni?
Minä olisin halunnut totuuden, en valheita, valheita.
Mitä te teitte minun mahdollisuuksillani?
Minä olisin halunnut valita itse.
Mitä te teitte minun keskiarvollani?
Minä olisin halunnut olla muuta kuin kiitettäviä.
Mitä te teitte minun tulevaisuudellani?
Minä olisin halunnut rakentaa sen itse.

Miksi te ette tehneet mitään minun kyyneleilleni?
Miksi kukaan ei tullut apuun ja auttanut, kun sitä kaipasin?
Miksei kukaan sulkenut syliinsä ja sanonut: kaikki on hyvin,
ollut minulle hetken turva, hetken hyväksyntä.

Nyt etsin niitä ehkä koko ikäni.

Mitä te olette tehneet minun elämälleni?
Minä haluaisin vain olla vapaa.

Neiti Etsivä

2008-11-28T12:52:00.000-08:00

Etsin. Etsin omia polkujani, omia punaisia pisteitäni elämäni kartalla, joiden avulla suunnistaa tämän maailman myrskyissä. Etsin ja etsin raivokkaasti, sisälläni palaa tuli, joka ei sammu ennen kuin olen löytänyt jotain. Etsivä löytää, sanotaan, mutta löydänkö minä?

Etsin puuttuvia renkaita, jotka ovat jääneet rakentumatta. Etsin asioita, jotka minun olisi pitänyt löytää vuosia, vuosia sitten. Etsin uuttaa maailmaa, joka kertoisi minulle vastauksia kysymyksiin, jotka eivät jätä minua rauhaan. Tunteeni pursuavat yli äyräiden yrittäen löytää oikeaa kanavaa, tuli sisällä polttaa niin kauan kuin ei pääse ulos. Haluan tuntea, haluan tietää. Haluan maailman sisälleni ja itseni maailmalle.

Liekit roihuavat ulos nielustani, värittäen jokaisen liikkeeni palavanpunaiseksi ja liekinkeltaiseksi. Kapinallinen sisälläni haluaa ulos, haluaa tehdä jotain, jotain, jotain, mennä suuntaan tai toiseen, kunhan kokeilen, yritän, uskallan. Niitä asioita katuu eniten, mitä on jättänyt tekemättä, ei niitä, jotka on tehnyt. En mahdu enää muottiin, jonka maailma on minulle aikojen alussa asettanut. En ole sovinnainen, en kunnioita perinteitä, en odota valojen vaihtuvan vihreiksi ennen kuin ylitän kadun. En ole ihanne. En ole kunnon kansalainen. Olen vain minä, jonka mielestä suurin osa säännöistä on tehty rikottaviksi. Moraalittomaksi muuttunut minä vai minä, joka vihdoinkin on alkanut uskaltaa etsiä omaa paikkaansa maailmassa? Minä, joka ei ehkä olekaan koko aikaa pyytelemässä anteeksi olemassaoloaan ja tilanviemistään. Minä olen ja minulla on siihen oikeus.

Ehkä olen etsinyt aina. Ehkä olen koko ikäni yrittänyt paikata sitä aukkoa, joka ei ole koskaan ollut kiinni, korjata muiden tekemiä virheitä. Mistä ihminen, josta puuttuu, tai on aina puuttunut, tietää, mikä se pala on? Mistä tiedän etsiväni oikeasta suunnasta.

Olen kulkenut kaikki ilmasuunnat, idän ja lännen, kaakon ja koillisen. Olen kurkistanut monesta ikkunasta, joista ei olisi pitänyt, ja samalla sulkenut monia ovia takanani. Olen oppinut, mistä en löydä itseäni, elämääni, en sitä, kuka minä olen, en sitä, mitä minusta tulee, en sitä, keneksi minä kasvan. Vuosia kielsin itseäni etsimästä, peläten törmääväni totuuteen - siihen, että elin valheessa. Kun olen kasvanut ulos valheiden verkosta, koko maailma on minulle avoin. Niin suuri leikkikenttä sekä kauhistuttaa että kiehtoo minua.

Hetkeksi haluaisin kutistua kymmenen, viisitoista vuotta ja olla taas kiharatukkainen mennyt minä, jonka lempikirjoija ovat Neiti Etsivät. Olin ahminut kaikki kirjat, ratkaissut Nancy Drew`n mukana kaikki arvoitukset ja valmis astumaan itse kentälle. Aika ajoin tumma tukkani muuttui punertavanvaaleaksi, kasvoin vuosia ikää ja pituutta ja koin muodonmuutoksen tavallisesta tytöstä itse Neiti Etsiväksi. Saisinpa hetkeksi takaisin, edes lainaan, sen rohkeuden, sen uskon ja uskalluksen, joka kahdeksanvuotiaan mukana kulki, sen purevan päättäväisyyden. Voisinpa taas kuvitella olevani Neiti Etsivä punertavanvaaleissa hiuksissaan, kuljettaa koulurepussani salaista muistikirjaa ja vakoilla naapureita lehtiaidan takaa. Ehkä sitten löytäisin elämäni arvoituksen.

Anoreksia ei anna etsiä, masennus painaa peiton alle, missä vastausten ei voi kuin toivoa tulevan unien meren mukana. Kuolemasta elämän arvoitus ei ainakaan löytynyt. Älkää kokeilko kotona. Millään itseni kiduttamisen keinolla en ole saanut sitä selville. Lähimpänä luulen olevani näinä hetkinä, kun sanat soljuvat ruudulle tai ballerinakuosiseen päiväkirjaan, ja niinä hetkinä, kun musiikki saa liikkeeni lentämään sulkien koko maailman pahuuden ja hyvyyden ulos lasiseinien ulkopuolelle. Ja niinä, kun joku kuuntelee minua ja minä kuuntelen jotakuta. Niinä hetkinä olen ehkä oivaltanut jotain.

Etsin eilen, olen etsinyt tänään, aion etsiä huomennakin. Tahdon tietää, miltä tutuisi olla terve. Tahdon tietää, millaista olisi olla kokonainen, ei palapeli, jonka päälle joku on astunut ja sekoittanut palaset alun alkujaankin. Tahdon tietää, millaista on rakastaa niin, että siitä tulee elinehto. Tahdon nähdä talven muuttuvan kesäksi vielä monta kertaa. Tahdon kiivetä Eiffel-tornin huipulle, katsoa Pariisin kiemuraisia katuja ja todeta olevani elossa. Tahdon tietää mitä voisi olla.

En osaa kuin etsiä. Sieltä, täältä, tuolta – kaikkialta. Kunpa saisin kiinni edes pienestä palasesta, kunpa joku osaisi kertoa, mihin suuntaan kääntyä. Mutta ehkä kukaan ei voi kertoa. Ehkä minun on itse löydettävä oma reittini, yrityksen ja erehdysten kautta, tai muuten se ei ole minun reittini vaan jonkun muun. Minä haluan löytää itse itseni ja sen, kuka ja mitä olen. Pelkään vain löytäväni sellaistakin, mitä en haluaisi löytää.

Puoli vuotta sitten luulin koonneeni kasaan heikon kuvan itsestäni. Olin väärässä, se kuva haihtui tomuna maahan ensimmäisen tuulenpyörteen puhaltaessa. Ehkä nyt on vihdoin ja viimein aika koota kestävä kuva, joka ei kaadu jokaisesta puhalluksesta. Se, mistä minun ytimeni on rakennettu. Mieleni vilisee vaihtoehtoja, voisin olla niin paljon ja en mitään. Olenko oikealla tiellä? Olenko matkalla väärän suuntaan? Tahtoisin juosta avojaloin ulos sateeseen, antaa ihoni hengittää elämää kosteassa ilmassa ja katsoa, näkisivätkö silmäni mitään uutta pimeydessä, jonne on ehkä syttynyt valonpilkahdus.

Tapa minut tänäänkin

2008-11-26T13:01:00.000-08:00

Tappakaa minut joku, kun en siihen itse kykene. Tulkaa joku ja ottakaa elämä minulta, antakaa se jollekulle, joka sitä osaa arvostaa ja rakastaa, antakaa ruumiini rammalle, jota ei ole armoitettu askeleilla, antakaa kasvoni naiselle, jonka oma otsa posket nenä huulet leuka ovat palaneet tulipalossa, antakaa omaisuuteni kerjäläiselle, joka palelee kadunkulmassa kolikkokuppi kädessä, antakaa aivoni lapselle, joka syntyy ilman sanoja, antakaa rakkauteni viimeiset terälehdet niille, joita olen eniten tässä maailmassa rakastanut.

Suicide, mikä lohdullinen sana. Aina on olemassa takaportti, lukitsematon ovi maailman laidalla ja ajatusten avaruudessa. Se on tässä taas, lupaa minulle lohtuaan, kertoo, ettei tämän tarinan tarvitse jatkua niin kauan kuin on tarkoitettu. Että voin kuolla nuorena ja kauniina. Paras ystäväni on vapautettu velvollisuudesta soitella ambulansseja, takavarikoida teräaseita ja etsiä purkkapussiin piilotettua pillereitä. Kenenkään ei tarvitse kärsiä minun takiani enää yhtään. Ihmisten ei tarvitse katsoa vierstä, kun minä kurjistun, kun ranteisiini ilmestyy aina uusia ja uusia arpia, jotka paranevat iän myötä entistä hitaammin, kun loistava urani yliopistolla katkeaa kuukauteen, kun alan käydä katukauppaa lääkärien kieltäydyttävä kirjoittamasta minulle enää reseptejä rauhoittaviin lääkkeisiin ja alan ehkä polttaa pilveä, ainakin alkoholisoidun, ja maksan huume- ja lääkevelkani myyjämiehille maailman vanhimmalla tavalla, kun menetän kokonaan kosketukseni tähän maailmaan ja eristän itseni rakkaimmistani, jotta heidän olisi parempi olla ilman minua, ilman minun aiheuttamaani kipua ja tuskaa. Ilman minun aiheuttamiani ongelmia. Kuolla nuorena ja kauniina. Kenenkään i tarvitse katsoa Tahitin kukan kuihtumista, viimeisten ilonpilkahdusten hukkumista silmien linssien taakse, muistella naurua, jota ei tulla enää koskaan kuulemaan. Miksi te ikinä sytytitte minussa toivon liekin, kun se kuitenkin aina sammuu? Ilman teitä voisin olla jo kuollut ja tämä maanpäällinen helvetti ohitse eletty. Ilman teitä ei olisi niin paljon, mitä olisi niin kipeä hyvästellä, niin monia, joita en kykenisi hyvästelemään, koska he ovat kaikkeni ja se, mikä on pidellyt minua, saanut yhdessä solmituilla nauhoilla minut pysymään.

Haluan kadota. Haluan kuolla. Haluan pois. Missä on tienviitta paikkaan nimeltä Pois? Ole kiltti ja ota minut pois, tappakaa minut. Minusta ei ole tähän, olen loppu. Minä pieni lapsonen aamuin illoin rukoilen pienet kädet yhteen liitän taivaan isää aina kiitän ole kiltti ja tapa minut aamen.

Silmäluomeni painuvat kiinni. Väsyttää. Nukahdan eivätkä unet anna minun olla.

Tapa minut

2008-11-25T11:22:00.000-08:00

Haluan kuolla. Pitkään aikaan en ole halunnut paeta pois näin kovaa ja kiihkeästi. Pitkään aikaan en ole kaivannut sen kalmaista kosketusta ja kylmänhuuruista hengitystä niskassa yhtä paljon kuin tällä hetkellä. Elämä painaa päälle liian lujaa enkä kestä sen kierrekarusellissa.

Mannerheimintien risteys, liikennevalot pysyvät punaisina, punaisina, punaisina. Sairaassa mielikuvituksessani näen jo itseni tukka sateesta takussa kaivamassa uusia juhlakenkiä kädessäni pitelemästä punaisesta pussista, sujauttamassa kultakoristeisia stilettikorkoja jalkaan ja juoksemassa tyylikkäästi ohiajavan auton alle.

Räntää vihmoo taivaan täydeltä niin ettei näe mutten minä haluakaan nähdä. En halua nähdä, en kuulla, en tietää mitään mistään. En tahdo tuntea, tahtoisin repiä sydäntäni halkovan tunnemöykyn riekaleiksi, saksia sen kylmästi yhteen kahteen kolmeen osaan ja viskaista kaikki tunteeni kadunkulmaan. Tahdon tuntea vain kylmän rännän kasvoillani ja luihin pistävän kylmyyden, en aina ja aina uudestaan rikkirevenneiden arpien itkua syvällä ihon alla.

Kävelen ratikkapysäkiltä ainoaan paikkaan, missä uskallan olla, Osastolle, empivin mummoaskelin, askeleeni eivät ole kevyitä ja kiireisiä niin kuin yleensä aina. En haluasi palata takaisin turvaan, haluaisin jäädä ulos ja jäätyä kuoliaaksi. Haluaisin pidellä tuttuun tapaan oikeassa kädessäni veistä, tällä kertaa vain terävämpää kuin yksikään entisistä, haluaisin raastaa ranteeni raasteeksi, jota kukaan ei enää pystyisi paikkaamaan. Lasken mielessäni, paljonko minulla on lääkkeitä kotona. Jos en tietäisi osastopaikan olevan minun ainoa pelastukseni, tekisin tänä yönä jotain erityisen typerää, jonka yksityiskohdilta ystävällisesti säästän teidät. Uskokaa minua, te ette halua tietää.

En tiedä, mistä tämä paha olo tällä kertaa pulppuilee. Nieleskelen tahmeiksi käyneitä karkkeja kurkusta alas, pakotan itseni olemaan antamatta periksi. Kukaan ei kuitenkaan osaa auttaa, ei ojentaa lohduttavaa kättä eikä olla oikealla tavalla. Yökkö istuu kansliassa lukemassa lehtiä. Koputan kanslian ovelle ja vingun mulla on tosi paha olo,. Yökkö alkaa kertoa ihottuma-oireistaan. Onpas ikävää, minä sympatiseeraan yökön suurta ongelmaa ja laahaan jalkojani tipunkeltaisissa sairaalahousuissaa pois päin kanslian valosta. Käperryn yhä syvemmälle sohvannurkkaukseeni ja kaipaan kuolemaa. iPodista loppuu akku. Hiljaisuus ottaa omakseen koko huoneen ja huutaa kovampaa kuin pitkään, pitkään aikaan.

En ole aikoihin ollut näin yksin.

P.S. Anteeksi Enkeli, taas kerran, epätäydellisyyteni. Sinä et ole tehnyt yhtään mitään. Minä olen vain niin väsynyt elämään.

Perhonen lasikuvun alla

2008-11-24T14:14:00.000-08:00

22.11.2008

Aisteja ärsyttävät jouluvalot vilkkuvat alkuiltapäiväisessä hämyssä, kiertelemme kaupungilla ja katselemme kaikkea kimaltavaa ja komeilevaa. Etsimme Enkelille ylioppilaslahjaa, kierrämme kaupan ja kaupan toisensa jälkeen, tuloksetta. Emme pääse yksimielisyyteen lahjan laadusta. Haluaisin sen olevan kolmenkymmenen karaatin kultaa ja rubiineilla koristeltu, niin kaunis ja arvokas kuin hän itse, mutta hän haluaa Glitteriin ja Accezzoriseen. Ne on ihan tarpeeksi hienoja. Mutta mikään ei ole tarpeeksi hienoa hänelle, minun Enkelilleni, minun siskolleni, minun ystävälleni. Tahtoisin lahjoittaa sinulle prinssin ja puoli valtakuntaa, mukana saisinet sen, mitä olet minulta toivonut, mutta ikävä kyllä en ole törmännyt yhteenkään hyvään haltijattareen elämäni aikana saati sitten että olisin itse sellainen. Tahtoisin antaa sinulle jotain ainutlaatuista.
Yhtäkkiä se iskee, Stockmannin ihmisvilinässä, pää hakkaa pois pois pois ja humahtelee, hapuilen hermostunein käsin kassistani paperipussia, valkoinen tabletti on minun säälittävä kainalokeppini. Voin pahoin. Pääni pursuaa liian suuria ja painavia asioita; kun alan ajatella yhdenväristä palloa, koko pallomeri vyöryy yhtenä muovisena hyökynä ylleni. Lipasta ei voi avata ottaen yhden korun kerrallaan, heti kun sen koristeltua kantta raottaa, alkaa se soittaa melodiaansa ja keskellä kauas katsova ballerina pyöriä yhtä ritisevän ratisevasti kuin minun mieleni.
Ahdistus hiipii olan takaa, uupumus painaa Enkelinkin silmiä kiinni, etsimme sopivan sopen Tennispalatsin kakkoskerroksesta minun poikettuani matkan varrella kirjakauppaan, päiväkirjan puuttuessa. On pakko kirjoittaa, pakko tai halkean, saada edes osa epämääräisestä tunnemöykystä paperille, suodatettua sitä käsiteltävään ja editoitavaan muotoon sanoiksi, lauseiksi. Kirjoitan uuteen ballerinapäiväkirjaani epäselvällä pikakirjoituskäsialallani Enkelin pureskellessa punaista Lumikin omenaa ja lehteillessä Metro-lehteä hiuksissaan, jotka ovat yhtä yönmustat kuin minun. Minä, hän – me olemme molemmat muuttuneet niin paljon. Tämä syksy on ollut painajainen, mutta ehkä silti myös se uusi alku, jonka katoamista koskaan elämättömien unelmien arkistoon olen itkenyt. Ehken, ilman vielä tämän syksyn tuiverruksia, olisi ymmärtänyt, mistä elämässä on kyse, mikä on tärkeää ja tavoiteltavaa.

Mainokset tulevat ja menevät, kunnes valot himmenevät ja valkokangas täyttyy elävistä kuvista. Hetken kuvaa katsottuani tajuan, että tämä elokuva kertoo - tai voisi kertoa - meistä, minusta ja Enkelistä. Kuvat, kädenheilautukset, ääneen lausutut ja lausumattomat sanat, äänet - kaikki uppoavat syvälle syövereihin.
On nainen, Vicky, joka on aina tiennyt, mitä elämältään tahtoo, muttei enää tiedäkään – hän on Enkeli. Varmoin askelin eteenpäin, päätöksiä ei pureta. On toinen nainen, Christina, paras ystävä, aivan erilainen, samppanjakupla, joka poreilee sinne ja tänne kirpeänmakeana. Hän olen minä. Hän ei tiedä, mitä täällä tekee, mitä elämällään tekisi, hän etsii. Aivan kuten minäkin. Minä en tee muuta kuin etsin, erheeni on ollut se, että olen etsinyt vääristä paikoista. Mutta mistä tietää, mistä ei ole kannattavaa etsiä, jos ei ensin anna itsensä kokeilla, kurkistaa ja todeta tietä vääräksi?
Juoni kulkee punaisena lankana rikkinäisten ihmisten keskellä, niin rikkinäisten, että olen kuulevinani sirpaleiden särkyilevän ja kilahtelevan koviin pintoihin painautuen. Tulee mies, jolle elämä on ainutlaatuinen ja joka hetki oikea. ”Epätäydellisyys synnyttää romantiikan”, hän sanoo. Epätäydellinen on hänen suhteensa hänen elämänsä rakkauteen, tulisieluiseen taiteilijaan, jollaiseksi minä puolestani pelkään tulevani. Ailahteleva, oikukas, kaikki säännöt kiertävä. Kahden tulisielun suhde kipinöi liikaa ja on syttyä rovioksi, kunnes Christina ilmestyy tasapainottavaksi elementiksi kummalliseen kolmikkoon.
Heillä ei ole rajoja, heillä on vain rakkautta, kaikki on aitoa ja välitöntä, he riitelevät ja rakastelevat, antavat tunteiden räiskyä kuin värien maalarin paletissa. Kuka uskaltaisi hypätä sellaiseen seikkailuun - uskaltaisinko minä? Unohtaa normit ja roolit, kääntää selkäni moraalille ja moralisteille, hylätä yhteiskunnan hyväksynnät ja hyväksymättömyydet, heittäytyä veden vietäväksi ja antaa itseni palaa, liekin lepattaa hetken niin kirkkaana kuin se vain voisi, kaikissa sävyisään? Olla rohkea, antaa silmien katsoa maailmaa suurina ja sulkeutumattomina. Elää jokaisella solullani, antaa itseni etsiä ja erehtyä kunnes löydän.
Yöllä en saa unta. Vicky palaa arkeen samassa asemassa kuin ennen, suostumatta myöntämään menetyksiä, joita hän tulee itkemään piilossa kaikkien arvostelevilta katseilta. Mutta Christina, hän kulkee läpi turvatarkastuksen pää pystyssä, etsien yhä, mutta löytäneenä ehkä vähän jotakin. Miten minäkin löytäisin edes vähän jotakin? Mistä minun pitäisi etsiä? Se olen jo oppinut, mistä ainakaan en vastauksia tule löytämään.
Minun sisälläni palaa tuli. Perhonen räpistelee siipiään, osa haavoista on korjaantunut ja kasvanut kauniiksi kuvioiksi. Perhonen haluaa ulos purkista, lasin läpi ei näe tarpeeksi tarkkaan, happi ei riitä hengitettäväksi. Milloin minä vapautan itseni etsimään? Milloin minä annan itselleni luvan lentää?

Viha ja rakkaus kulkevat käsi kädessä

2008-11-24T14:08:00.000-08:00

21.11.2008

Huudan hänelle. Kivitän häntä kirosanoilla, jotta edes jokin saisi hänet heräämään, kovertamaan auki kuoren, joka peittää kaiken kyyneltenkovan seinämän sisään. Huoleni valuu ulos kasvoni kieroiksi vääristävänä vihana.

Kuin haavoittunut eläimenpoikanen, orpo polo, hän konttaa nurkkaan, kietoo kädet jalat koukeroiseksi kippuraksi, solmuksi, jota en saa auki. Silkkiset hiukset, joita olen lukemattomat kerrat silittänyt ja letittänyt, teetkö mulle ranskanletit, valahtavat silmille hänen yrittäessään piilottaa suruaan minulta. Olkapäiden tiheästä tärinästä tiedän kuitenkin meikkikerrosten valuvan pois paikoiltaan mustan hiushunnun takana, sen, joka ennen oli kiharapilvinen enkelintukka.

”Etkö sä ymmärrä, miten helvetin huolissani mä olen koko ajan?”, en vaikene hänen hiljaisista pyynnöistään huolimatta, ”etkö sä ymmärrä?” Eihän hän tietenkään ymmärrä, ei hän. Hän on ollut niin kauan murtautumaton linnake, koskettamaton jääprinsessa huuruisen roudan keskellä. Hän on hän, muiden suojelusenkeli, isosisko, järki minulle, joka olen tunne ja tuli. Hän on aina se, joka on huolissaan, joka pitää muista huolta; ei koskaan se, josta ollaan huolissaan ja pidetään huolta. ”Anna mun pitää susta huolta”, kuiskaan ääni käheänä ja yhteen puristuneet sormet antavat periksi solahtaen omieni lomaan.

Hän on aina - ulos - niin vahva ja viisas, realistinen, rautainen – minä olen huolimattomasti solmittu helminauha, josta hopeanhohtoiset pallot putoilevat silloin tällöin pois enkä löydä kaikkia enää koskaan. Kadonneiden paikalle pujotan lasten askartelukoruja ja leikkitimantteja. Hän on ulospäin hopeanharmaa kalevalakoru, taipumaton ja tietävä. Vaikka eihän hän ole. Hän on herkkä ja kirkkaasti katsova vuorikristalli, onnenamuletti. Hän on nyt niin hukassa, niin eksyksissä, niin kaukana itsestään, että pelkään hänen puolestaan paljon enemmän kuin olen koskaan pelännyt itseni puoleta.

Koskaan ennen en ole kääntänyt vara-avaintani lukossa ja löytänyt häntä pimeästä peiton alta. Mulla on paha olo, hän sanoo ja olen ylpeä hänestä, että hän sanoo sen, olen ylpeä itsestäni, että hän luottaa. Pieni nyytti vilttimytyn alla, kuin lapsi, joka on nukahtanut ennen aikojaan leikin loputtua. Sydämeni on haljeta hellyydestä häntä kohtaan, mutta hänen surulliset silmänsä eivät anna aikaa.

Tyhjä katse, hänestä on tullut hetkeksi hauraasti tässä maailmassa heijaava aave. Puhun hänelle, sanani sulavat korvien läpi, halaan häntä, se on ainoa ele, jonka hän ymmärtää. Uupumus ja ymmärtämättömyys siitä, mitä hänelle on tapahtumassa, painavat hänen päänsä takaisi tyynylle, saan taas silittää silkkitukkaa ja olla hänelle se, joka on. Hän on ollut minulle niin monta kertaa. Anna minun nyt olla, auttaa ja valaa sinuun lämpöä, jota tarvitset tässä lumituiskussa. Sydämeni pumppaa rakkautta huoneeseen, jossa kaksi niin yksinäistä ystävää tarttuu toisiinsa.

Eteisessä pakattu laukkuni vaaleanpunaisine balettitossuineen, tanssitunti, henkireikäni, alkamaisillaan. Heitän balettitossut huolimattomasti nurkkaan, en voi ajatellakaan lähteväni hänen luotaan, jättäväni häntä hetkeksikään yksin hänen hätänsä kanssa, joka paistaa silmistä pelonsekaisena kiiltona.
Haluan pyyhkiä mustia kyyneleitä hänen poskiltaan, keittää hänelle teetä ja antaa hänen värjätä valkoisen paitani mustaksi vuolaalla ripsivärivirralla . Peittelen hänet, joka ei koskaan palele, kahden huovan alle, pinkin viltin, jonka alla hän itse aina nukkuu, ja aurinkohuovan, jonka minä aina omin ollessani hänen luonaan. Haluan peitellä hänet uneen, pehmentää tien toiseen maailmaan ja antaa toivoa, että huomenna on paremmin, silittää hiuksia kunnes hän hengittää unen lailla ja todellisuus on kadonnut tajunnasta. Haluan olla hänen lähellään, jotta hän voi herättää minut, jos painajaiset herättävät hänet. Hän on minun siskoni, ainoa laatuaan.

Alasti

2008-11-19T13:50:00.000-08:00

Istun raskas uni silmäluomia painaen, jalat kippurassa kädet farkkukankaan ympäri kietoutuneina. Likainen tukkani ponnarilla, meikittömät kasvoni alastomat. Näiden ihmisten edessä olen alaston.
Omahoitajan ja psykologin katseet porautuvat alistuneeseen olemukseeni. Pelkään, uikutan, kuin kolmevuotias, joka ei saa unta, koska pelkää lelujen heräävän eloon kellon lyödessä kaksitoista. Mitä sinä pelkäät, he kysyvät, enkä minä osaa vastata. Mitä sinä pelkäät? En voi lakata pelkäämästä niin kauan kuin en tiedä mitä pelkään. Kuinka paljon on pelättävä ennen kuin saa sen kiinni itse teosta, kuinka paljon ennen kuin se paljastaa omat kasvonsa yhtä alastomiksi kuin minun?

2008-11-18T13:31:00.000-08:00

Kaipaan
kaipuu kovertaa aukkoa kylkiluiden kupeeseen
syö sisältäpäin
saa veren vuotamaan vanhojen arpien raoista
Ikävöin
ikävä puree poskeen terävin hampain
haukon happea ja huudan kivusta
mutten osaa
tähän ikävään ei mikään eikä kukaan auta
Sade ja tuuli kutsuvat minua tanssimaan kanssaan
astumaan ulos
unohtamaan mustan menneisyyden
mutten uskalla astua
pysyn piilossa, mutten enää voi estää sitä, en niitä
Kaipuu ja ikävä,
ne tulevat ja menevät miten tahtovat
joka päivä vahvempina ja valmiimpina kiskomaan minut ulkomaailmaan
vaikken minä ole valmis
Kaipaan niin kovasti
Itken ikävääni
Mutta silti sisälläni oleva solmu
sitoo minut kiinni itseeni
ja ikävä on ikuista
ja kaipuu kaikuu
valkoisten seinien keskellä
huoneen hiljaisuudessa
Humisee

Kaaosteoriaa ja kaipuuta

2008-11-18T12:50:00.000-08:00

Kaikki on yhtä kaaosteoriaa, maailma kieppuu ympärillä, puiden lehdet lentelevät tuulen villissä tanssissa kohti kasvoja ja sade itkee ikkunalasiin. Kaipaan ulos, viiltävän kylmän lasin toiselle puolen, tahton tuntea helmiäismäiset sadepisarat omalla ihollani, ottaa vastaan sen kaiken, mitä on. Mutta minä en uskalla ottaa askeltakaan, kohdusta asti kantapäillä kulkenut kauhu saa taas sydämen sykkimään. Painan pään peiton alle ja pakenen uneen, pois tästä lasinkirkkaasta todellisuudesta. Kuka pehmentäisi tätä maailmaa minulle vähän, asettaisi silmilleni vaahtokarkin väriset lasit ja kietoisi minut hattaranpehmeään huopaan, kertoisi ettei kaikki ole siltä mitä näyttää ja lupaisi, että pinnan alla on paljon kaunista. Kunpa voisin uskoa siihen, kauneuteen, jota tiedän olevan jossain, muttei minun elämässäni. Ihminen, joka on tottunut pahaan, ei osaa ottaa hyvää vastaan.

Tulisitpa sinä joku ja sulkisit minut syliisi, niin lämpimään ja suojaisaan, että voisin olla siinä ikuisuuden. Tulisitpa sinä ja pelastaisit minut niin kuin prinssit pelastavat prinsessat saduissa, ojentaisit kätesi ja ottaisit minut taikamatollesi. Sinä, joka suutelisit arpia käsivarsissani ja sanoisit ei enää, sinä jonka kanssa minun olisi niin hyvä olla, etten tarvitsisi vodkaa ja diapameja, sinä joka et haluaisi minun olevan yhtään pienempi kuin olen, sinä, joka näkisit minussa muutakin kuin barbienuken, jonka muovisilla jäsenillä saa leikkiä. Sinä joka näkisit pelon sinisissä silmissä ja sulkisit ne, suutelisit silmäluomiani ja pitäisit kädestäni kiinni. Joka et jättäisi minua yksin kauhujeni kanssa, joka pitäisit painajaiset päivin öin poissa ja katkaisisit kaulan lohikäärmeeltä. Olisit vahvempi minua, niin vahva, että minäkin vahvistuisin ja sinä saisit sirpaleet koottua kasaan minun heiveröiseksi hahmokseni.
Haluaisin käpertyä syliisi, nukahtaa vartalo vartaloa vasten hengitykset tasatahdissa. Haluaisin antaa sinun levittää lämpöäsi minun sisälleni ja sydämeeni saakka, uskotella minulle etten ole yksin ja kuiskia kauniita sanoja korvaani. Silittää takkuista tukkaa ja antaa minun nukahtaa edes yhden kerran tunteeseen, että olen turvassa.

Pelko

2008-11-17T13:10:00.000-08:00

Apua apua
Apua tunnen elämän lähestyvän
Kun haluan vain kuolla
(Marilyn Monroe)

Pelkään. Pantterit hiipivät pimeydessä pehmein tassuin, kynnet vielä sisään vedettyinä. Odottavat oikeaa hetkeä, hetkeä, jolloin olen sulkenut silmäni enkä osaa odottaa, hetkeä, jolloin kukaan ei näe eikä kuule kun ne raatelevat minut riekaleiksi, ne vähät ehjät osat jotka minusta on enää jäljellä.
Toistan itseäni, tiedän. Pelkään, pelkään, pelkään, aina minä pelkään ja kirjoitan pelosta. Jos olisin intiaani, olisi nimeni todennäköisesti Hän-joka-pelkää-kaikkea. Pelko kulkee kintereilläni aina, on kulkenut aina, siitä saakka kun synnyin, ehkä aikaisemminkin. Enkä kohtuun asti kulkeutui kuusitoistakesäisen äitini kauhu kasvavasta vatsasta ja elämästä sen alla, pelko pienistä jaloista ja käsistä jotka olivat alkaneet tunkeutua toiseen elämään. Ehkä pelko on se perintö, jonka äitini minulle antoi.
Olen pelännyt kaikkea: varjoja ja valoa, pimeässä henkiin herääviä leluja, kuristajakäärmeitä, kilpikonnia, asteroidia, joka törmää taloomme ja tappaa kaikki, sitä, että olen kuolevainen ja sitä, etten kuole, ihmisiä ja yksinäisyyttä, huutoa ja hiljaisuutta, kirjaa jonka kannesta suuri silmä ei anna minun nukahtaa, unta ja unettomuutta, taikarituaaleja, jotka on tehtävä, tai muuten tapahtuu jotain käsittämättömän kamalaa, halauksia ja hylkäyksiä, muistoja, jotka haluaisin unohtaa ja jotka ovat unohtuneet, siniharmaata merta, jonka syliin haluaisin kuitenkin sukeltaa, suklaarasioita ja salmiakkipusseja, terapeutteja, joita tarvitsen, teriä, joilla kuitenkin kosketan omaa ihoani, päivystyspoliklinikoita, hoitajia jotka eivät hymyile, hissejä ja hyttejä, aukinaisia ja suljettuja ikkunoita, kyyneleitä ja kyynelettömyyttä, elämää ja kuolemaa… Listani on loputon. Pieni tyttö joka pelkää, se minä olen ollut ja olen edelleen. Milloin minä kasvan aikuiseksi? Aikuisethan eivät pelkää mitään, eiväthän?
Tänään pelkäsin tavanomaistakin enemmän, uloskirjoitusuhan alla. Viikonloppuna, jolloin minun piti olla kiltti tyttö, löysin itseni Marian päivystyksestä (jota - sivumennen sanoen - pelkään). Alkoholia ja lääkkeitä, lääkärin tuimat silmät lasien takaa. Täällä minä kuitenkin yhä olen, ihanan omahoitajani siipien suojassa, mutta minulta karsitaan kaikki, keino keinolta. Mitä minusta jää jäljelle, kun sotkuiset selviytymisstrategiani riisutaan yltäni?
Viiltämättä olen ollut kohta kuukauden, ja aion ollakin, silloin tällöin kaipaan metallin kylmyyttä lämpimälle iholle, mutta kohta unohdan koko asian. Korkeille kallioille kiipeilemään ja jäille liukastelemaan olen liian loppu, ei konstailua eikä kikkailua. Olen uinut avantouintini ja ollut autokolareissani, ei enää. Yliannostus – en minä kuolla halua, en enää, en nyt enkä toivon mukaan kohtakaan, enää koskaankaan, haluan vain siirtää sietämättömän kipuni sisältä ulos.
Alkoholia ja lääkkeitä, sille he laittavat pisteen perään. Olen pelannut kaikki korttini, ei auta kuin alistua. Alkoholisti, en sentään, mutta sekakäyttäjä, kyllä. Yksikin kerta ja uloskirjoitus. Eikä minulla ole varaa enää yhteenkään uloskirjoitukseen, minä tarvitsen näitä tylyn steriilejä sairaalaseiniä suojelemaan minun hauraita perhosensiipiäni tuulelta ja sateelta, jotka piiskaavat maata ja heittelevät hattuja herrojen päästä.
Olen alasti. Minulla ei ole enää mitään. Te, minun rakkaani, nämä, minun sanani, nuo, muiden sanat, tanssisalin turva, mutta mikään niistä ei asu minun sisälläni, yksikään ei voi olla aina. Sisältä olen paljas, mustaa tappavanturvallista kerrosta on taas karsittu, tuhka pölähtelee ja yskin sitä ulos. Mitä minä teen? Mitä helvettiä minä teen?
Syömishäiriötä he sietävät, tämä ei ole syömishäiriöyksikkö, sanotaan, ja annetaan ihmisten uida oireissaan. Se voisi olla minun epätoivoinen viimeinen oljenkorteni, avunhuutoni eksyksissä metsän siimeksessä. Mitä vaihtoehtoja minulla olisi? Aina on anoreksia, ihana iloinen anoreksia (tämän oli tarkoitus olla ironiaa), joka on joka hetki valmis ottamaan vastaan, avaamaan sylinsä ja salaisuutensa ja toivottamaan minut tervetulleeksi. Tervetulleeksi takaisin Helvettiin, miksi hitossa minä sinne menisin? Kaksi vuotta alas viemäristä, olisinko enää valmis uhraamaan elämäni anoreksian alttarille? En. En olisi.
On liikaa kaikkea arvokasta, liikaa ihmisiä, joista on pidettävä huolta, liikaa rakkautta, liikaa aarteita, joista en enää halua päästää irti. Mitä se enää edes olisi, antaisi? Minä kutistuisin ja kurtistuisin, ei mitään uutta, Tahitin kukka surkastuisi sateettomuuteen, ei mitään uutta, juonteet hymyhuulten ympärillä, ei mitään uutta, kylkiluut paperi-ihon alla ja siniveriset suonet käsissä jaloissa, ei mitään uutta. Olen kokenut jo kaiken. En halua enää sulkeutua kullalla koristeltuun sarkofagiin, joka olen minä itse. Hyvää yötä ja hyvästi.
En ole myöskään innostunut kääntymään entisten aikojen anoreksiauskostani bulimikoksi, ortorektikoksi tai BED-potilaaksi. Ei kiitos, kieltäydyn ja tarjoilija vie tarjottimensa takahuoneeseen. Kalmaiset kädet kurkottelevat kohti, mutta olen oppinut olemaan ovelampi, kiemurtelen irti sen otteesta ja läimäytän sitä molemmille poskille. Sille ei kannata olla lempeä, ei se ymmärrä ystävällisyyttä. Se katoaa kovin ottein.
Vaihtoehtoni ovat vähissä. Pelkään. Pelottaa. Haluaisin käpertyä pieneksi palloiksi jonkun kainaloon, haluaisin jonkun silittämään mustaa tukkatakkua ja istumaan sängynlaidalle, haluaisin jonkun kietomaan kätensä ympärilleni ja auttamaan minut uneen, hengittämään kanssani samaan tahtiin ja pitämään painajaiset poissa, herättämään minut aamulla hymyyn ja halaukseen ja kulkemaan koko päivän kanssani. Kaipaan. Kaipaan kaikkea, mitä pelkään. Kumpi koira voittaa, musta vai valkoinen?

Kultakutrilleni, pour ma cherie

2008-11-13T14:04:00.000-08:00

Joka päivä katoat kauemmaksi, joka päivä haalenet haamuksi siitä, mitä olet joskus ollut. Liu`ut ulottuviltani, katoat omaan kuolemanspiraaliisi. Yritän ojentaa sinulle käteni, arpisen, mutta välittävän, yritän tarttua kädestäsi kiinni ja sulkea sinut tiukkaan syleilyyn, pitää sinusta huolta kuin pienestä lapsesta ja olla välillä kuin vahtikoira, mutta minä en voi pelastaa sinua. Minä olen tässä, aivan kätesi ulottuvilla, aina ja ikuisesti, eikä tämä ole pelkkää sanahelinää, sillä minä rakastan sinua, mutta ainoa, joka sinut, Kultakutrini, todella voi pelastaa, olet sinä itse.
Olet minulle niin rakas, rakas pikkusisareni, kaunis Arielini, uskomattomista asioista läpi mennyt Clarissani. Jos sinä katoat, jos en jonain päivänä enää saa silittää kultatukkaa ja katsella iloisesti keikkuvia kiharoita, lukea ilon ja surun sanoja silmistäsi ja kulkea käsi kädessä kanssasi kadulla, loikoilla milloin missäkin ainoastaan irtokarkkipussi meitä erottamassa, peitellä sinua huvittavan lammaspeittosi alle ja varjella untasi - jonka tiedän olevan täynnä tuskaa ja pimeää pelkoa -, kuulla ääntäsi puhelimen luurista, oli se sitten miten väsynyt vain, kuiskata korvaasi salaisuuksiani ja kuunnella sinun – jos, en tiedä mitä teen. Jos sinä katoat, irtoaa minusta taas kerran pala pois, lasiin tulee uusi siru, jota kukaan muu ei voi korjata.
Olisi taas niin paljon helpompaa ajatella: jos ei luottaisi ihmisiin, ei koskaan joutuisi kipuilemaan, kun ne katoavat. Ethän sinä hylkää minua, sisko? Minä pyydän sinulta mitä kauneimmin, kukkapuska kädessäni, minä rukoilen sinua polvillani, minä huudan sinulle ääni ärtyneenä huolesta ja kauhukuvista. En koskaan tiedä, milloin näen sinut seuraavan kerran vai näenkö enää ikinä ollenkaan.
Sinä olit sillonkin surullinen, aivan kuten minäkin, kun meidän tiemme kohtasivat. Mutta silti, kaiken keskellä, sinä jaksoit yhä yrittää, sinä et ollut antanut periksi. Taistelit. Minne se tyttö katosi, joka nauroi kyyneleet silmissä, joka seisoi keskellä käytävää ja kuiskasi suurimman salaisuutensa ventovieraalle, jonka kanssa söimme mustekaloja, ässämiksejä ja vaaleanpunaisia sydämiä isoista pusseistamme, jonka syliin sain ryöpsähtää ja joka sai ryöpsähtää minun syliini kaikkine huolineen ja murheineen, joka sai miesten päät pyörälle (okei, saat edelleen, mutta se kupliva ilo on kateissa), tyttö jonka uskomattoman taitavia tekstejä lukiessani kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin, tyttö, joka oli niin rohkea, että teki niitä asioita, joita pelkäsi eniten maailmassa.
Muistatko, kun istuimme iltahämärässä huoneessasi nukkumaanmenoajan mentyä ajat sitten ohi, kerroimme toisillemme tarinoitamme ja puristimme käsiämme yhteen. Luimme toistemme ajatukset, koska ajattelimme niin samoin. Muistatko, kun painoin suukon otsallesi, silitin kurittomia kiharoita ja sammutin valot, hiipien itse huoneeseeni yökön huomaamatta. Aamulla me katsoimme toisiamme ja vaihdoimme äänettömät kuulumiset. Sinä ilmestyit minun elämääni ja rikastit sitä enemmän kuin kullassa ja koruissa mitata voi.
Enää en osaa ajatella elämää ilman sinua siskonani. Kuitenkin pelkään pahinta, olen kuin äitisi ja soittelen perääsi, kysyn missä olet ja mitä teet, en saa öisin unta kun en saa selkoa sinun suunnitelmistasi. En kestä katsoa, kun katoat, sinä tiedät rajan, jonka olet kohta ylittänyt, ja minun on suljettava omia silmiäni kestääkseni katsoa sinun surullistakin surullisempia kauriinsilmiäsi, joiden ympärille musta kajal on levinnyt. Me olemme niin huteria molemmat, ja sinun, kultaseni, kipusi on minunkin kipuani, sillä me olemme siskoja. Et voi luvata mitään, minä tiedän, enkä voi itsekään, mutta kunpa edes yrittäisit ylös. Me olemme kaikki täällä sinua varten. Anna meidän auttaa. Yhdessä me selviämme. Älä jää yksin ja ota kolmea karhua kavereiksesi (ks. alempi teksti). Ilman sinua – kuka tietää missä minä olisin.
Olet tuonut niin paljon ilonpilkahduksia nyt niin mustaan elämääni. Kun heittäydyimme holtittomasti kahisevaan kasaan nauravia syksynlehtiä, kun tanssimme itsemme pyörryksiin jalkaparkasi kipeinä korkokengissäni, kun itkimme toistemme syleissä suljetulla osastolla. Ettemme jaksa elää, ettemme jaksa eteenpäin. Mutta sinun on jaksettava. Niin kauan kuin kaksi jaksaa, on yhdelle kaksi kannattelijaa. Ja meitä on kolme, kolme siskoa. Ja minä olen helvetin huolissani sinusta. Vastaat viesteihi hitaasti hitaasti, yhä harvemmin saan soitettua sinulle niin, että vastaisit, et ole jättänyt minulle kommentin kommenttia aikoihin, me emme ole nähneet koko viikkoon, kun tähän asti olemme nähneet joka päivä, meuhkaneet ja nauraneet surujamme pois. Minulla on ikävä sinua.
Pelkään, miten syvällä merenpohjassa oletkaan, Arielini. Muista: sinulla on pyrstö. Ui. Ui, räpiköi, räpistele pintaan ja minä heitän sinulle pelastusrenkaan. Voi kun osaisin auttaa.
Voin vain pyytää: pysy äläkä jätä minua yksin. Sinun käsissäsi on, mitä sinä teet. Uhraatko sinä kaiken helvetille, jonka tulessa olet jo palanut, vai tuletko sinä takaisin. Jos et kohta käänny, et enää voi kääntyä ja sinä tiedät sen. Minä en ole vihainen, olen äärimmäisen surullinen, kyyneleet kihoavat silmäkulmiini, olen poissa tolaltani puolestasi. En saa unta, kun en tiedä, missä olet ja miten voit.
Siskopieni, tule takaisin.

Kultakutri ja kolme karhua

2008-11-13T13:47:00.001-08:00

Omalle rakastakin rakkaammalle Kultakutrilleni, jonka sydän on silkkaa kultaa. Kunpa ymmärtäisit oman arvosi.

Olipa kerran Kultakutri ja kolme karhua. Kultakutri, jolla oli suuret siniharmaat silmät ja hurmaava hymy, kulki metsän siimeksessä auringon kullatessa vaaleaa kiharapehkoa. Hän käveli syvemmälle metsään kuin oli koskaan aikaisemmin kävellyt. Yhtäkkiä Kultakutri saapui aukiolle, jonka keskellä oli viehättävä, metsänvihreä mökki. Kultakutri oli kaikesta kävelystä väsynyt, joten hän päätti koputtaa ovelle ja pyytää leposijaa talosta, joka näytti ulkoapäin niin herttaiselta.
Kultakutri koputti kolme kertaa. Kukaan ei kuitenkaan tullut avaamaan ovea. Niinpä Kultakutrimme, joka oli, sanotaanko, sangen omapäinen tyttö, päätti kokeilla, aukeaisiko ovenripa. Ovea ei ollut lukittu ja niin hän astui sisään satutaloon, jonka jokainen seinä oli värjätty auringonlaskun väriseksi ja huonekalut päällystetty silkillä ja sametilla. Kultakutri ihastui ikihyviksi.
Kultakutrin vatsa kurni. Niinpä hän etsi keittiön, pienen suloisen sopen, jossa piparkakkukuvioiselle pöydälle oli katettu kolme kulhollista höyryävän herkullista puuroa. Hän ojensi kätensä ja maistoi tuota makua pienimmästä kulhosta. Nälissään Kultakutri söi koko kulhollisen ennen kuin hän jatkoi tutkimusmatkaansa talossa.
Olohuone oli sievä ja kalusteet siroja. Keskellä huonetta oli kolme tuolia, jotaka erottuivat omituisuudellaan muusta sisustuksesta. Kultakutri istahti kolmesta tuolista keskimmäiselle. Hän ihmetteli hieman, miksi niin kauniissa talossa tuolit oli maalattu niin tummilla sävyillä: pienin oli musta, keskikokoinen myrskyävä sekoitus myrkynvihreää ja violettia ja suurin hailakan harmaa. Hän oli kuitenkin liian utelias näkemään lopun talon eikä jäänyt miettimään kummallisia värivalintoja.
Makuuhuoneen raskaat verhot olivat kiinni. Omituista, Kultakutri ajatteli, aivan kuin talo rumenisi sitä myötä, mitä syvemmälle sen sisään menen. Tässäkin huoneessa kaikkea oli kolme. Vasemmanpuoleinen sänky oli kova ja kivinen laveri, keskimmäinen sekoitus kahta reunimmaista ja oikeanpuoleinen kömpelö sairaalasänky, jota peitti paksu, mustaakin mustempi peitto. Omituisinta olivat taulut, jotka roikkuivat kunkin sängyn yläpuolella. Vasemmanpuoleisessa sängyssä nukkuva sai katsella karmeita, kuihtuneita kasvoja, joiden suu oli jähmettynyt ikään kuin äänettömään huutoon; keskimmäisen sängyn yläpuolella roikkui mustavalkoinen valokuva yhä vielä lämmintä ja sykkivää sydäntä ulos oksentavasta nuoresta naisesta; reunimmaisen sängyn ylle oli ripustettu pelkkä musta paperi, joka tuntui imevän kaiken valon koko huoneesta. Kuvat alkoivat kammottaa Kultakutria ja tämä säpsähti ylös istualtaan – hän oli istahtanut suurimmalle sängylle – kuullessaan oven käyvän. Kauhuissaan Kultakutrimme kömpi vaatekomeroon ja sulki siellä silmänsä sikkaralle.
Alakerrassa sisään asteli kolme karhua suuruusjärjestyksessä. Jonoa johti suurensuuri mustakarhu, jonka silmissä ei näyttänyt olevan elämää ollenkaan; tätä seurasi harmaakarhu; ja viimeisenä muttei vähäisimpänä hännänhuippua piti pikkukarhu, pienikokoinen, mutta sitäkin ovelampi otus. Omituisinta tässä pienessä olennossa oli se ettei se näyttänyt olevan minkään värinen: kuin valheet värit osuivat valon ja varjon leikkiessä sen turkkiin tehden siitä milloin minkäkin värisen. Kaiken lisäksi pikkukarhu oli luurangon laiha.
”Kuka on syönyt puuroni?”, pikkukarhu kiljaisi kimakasti. ”Kuka on tullut taloomme”, se lisäsi mairea hymy liukkailla huulillaan, ”kenet meillä on kunnia saada vieraaksemme”, se kirskahti teräksenterävien hampaidensa lomasta ja kaikki kolme karhua purskahtivat kammottavasti kaikuvaan naurunremakkaan. Kultakutri piilopaikassaan pelkäsi entistä enemmän. Hän oli jo alkanut aistia, kuinka hänen ihonsa oli alkanut ohentua, kultaiset kiharat irrota tukkoina hänen käsiinsä ja posket painua lommolle.
Karhut kulkivat kohti olohuonetta. ”Kuka on istunut tuolissani?”, köhisi kähisten ja rähisten keskimmäinen, harmaakarhu, jonka ikenet vuosivat verta ja suupielistä roikkui etovaa limaa. Samaan aikaan Kultakutrin kurkkuun alkoi koskea ja luulen, että hän pyörtyikin pieneksi hetkeksi. ”Odottaako joku meitä makuuhuoneessamme?”, karhut kolistelivat ylös kierreportaita.
”Kuka on nukkunut sängyssäni?”, jyrähti suuri mustakarhu sokeat silmät villisti kuopissaan pyörien. Kaapissaan Kultakutri yritti pitää pelkoa poissa ja ajatella iloisia asioita, mutta hän ymmärsi, ettei saanut kiinni enää yhdestäkään. Kauhut ja kurjuudet olivat täyttäneet hänen mielensä sinä samaisena hetkenä, kun karhut olivat astuneet huoneeseen. Karhut kohottivat kuononsa ja nuuskivat ilmaa. ”Tuolla!”, kiero pikkukarhu kiljaisi ja osoitti vaatekaappia, jonne Kultakutri oli käpertynyt kerälle.
Isokarhu riuhtaisi kaapin oven irti. Kaikkien karhujen katseet kohdistuivat eksyneeseen, kaukana kotoa olevaa tyttöön, jonka viimeiset kultaiset kiharat koukeroituivat tämän selkää pitkin.
Painoiko Kultakutri päänsä ja alistui, unohti oman arvonsa ja kärsi karhujen kidutuksen? Vai kohottiko hän katseensa, katsoi kaikkia kolmea rohkeasti suoraan silmiin ja sanoi: minä lähden nyt. En tiedä, mitä olette minulle tehneet, mutta tänne en jää. Menen takaisin sinne mistä tulin tai ehkä etsin uuden paikan, joka on parempi kuin yksikään, jossa olen tähän asti ollut.” Taisteliko Kultakutri, kamppasiko ison kömpelön karhun, huijasi tyhmää keskimmäistä karhua katsomaan ikkunasta ulos, kun hän kiiruhti alas portaita ja kiristikö hän pienen mutta sitäkin sinnikkäämmän pikkukarhun kannoiltaan? Antoiko hän karhujen ottaa itsensä ikuiseksi vangikseen vai pääsikö hän pakenemaan? Sitä ei tämä tarina kerro.

Kuvastin ei kerro

2008-11-13T13:38:00.000-08:00

Karkaista kierre
kuolemanspiraali
Kääntää selkänsä
maailman kauneimmalle valheelle
Sulkea silmänsä
sen näyttämiltä kuvilta
Kääntää korvansa
sen houkuttelevilta kuiskauksilta
koska on tiedettävä,
on tiedettävä
ettei mikään ole totta todellista
että kaikki on harhaa, huijausta
heijastus peilissä
joka katoaa
jonka kuvajaiseen
sinä katoat.

Minä en aio kadota. Taistelen tämän taistelun, jossa olen luisunut taas taaksepäin, loppuun asti, niin kauan kunnes olen voittaja ja saan palkinnoksi oman elämäni.

Vilete

2008-11-12T03:40:00.000-08:00

Tiistai 11.11.

En halua herätä, en tulla unimaailmastani takaisin tähän todellisuuteen. Koko yön ovat unet väreilleet vartaloni läpi, herättäen minut milloin hiestä märkänä, milloin vilusta väristen. Unet, ystäväni, unet, viholliseni. Ne, joita ei voi paeta, joilla on oma mieli ja kieli, mutta ne, jotka myös antavat unohduksen, armahtavat ja ottavat säröilevään syliinsä. Kädet eivät irrota otettaan minusta ennen kuin tuikeailmeinen hoitaja tulee ja kiskoo minut keittiöön. Kello on viisitoista yli kahdeksan. Mikä katastrofi. Aamiaisaika. Aamulääkeaika.
Pureskelen paahtoleipää peläten menneitä päiviä, peläten tulevia päiviä, peläten tätä päivää. Vaivun takaisin vuoteeseen, nukun, nukun, nukun, pakenen taas piiloon tosielämää. Unet ovat ystävällisiä, vaikka aika ajoin ne näyttävätkin näkyjä, joita en haluaisi nähdä. Kun ne kertovat minulle omalla kielellään asioita, joita en haluaisi kuulla, haluaisin herätä, mutta silloin on jo liian myöhäistä irrottautua niiden liukkaasta otteesta.
Ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa. Kuinka monta kertaa kirjoittaisin tuon sanan, jotta kirjaimet riittäisivät kertomaan kaiken? Palleaa puristaa, haukon taas henkeä, en haluaisi olla ja avata silmiäni taas kerran tähän savusumuun, taas kerran tähän pimeyteen keskellä kirkasta päivää.
Kilttinä tyttönä lapon lautaselleni keon riisiä ja kanakastiketta, ihan hyvää, kaadan kaksi lasia maitoa, ihan hyvää, lusikoin kiisseliä kulhosta, ihan hyvää. Kiitos, ruoka oli hyvää, kiitän keittiötätiä, jolla on pyöreät silmälasit, koska niin kuuluu tehdä. Ja kävelen suoraan ensimmäiseen silmiini osuvaan vessaan, kumarrun ja hokkuspokkus! Kaikki on kateissa.
Ärsyttävän steriilin valkoiset seinät kaatuvat päälle. Kylpyhuoneen lattia on ihoa vasten viileä, laattalattia hohkaa kylmyyttä. Päässä pyörii, miksi tein sen taas? Haluaisin tappaa itseni katumuksesta. Hapuilen nenäliinaa farkkujen taskusta ja värisen tärisen. Hetkeksi helpottaa, kunnes se iskee taas kahta kauheammalla voimalla, lyö minut takaisin lattialle, jolta yritän vähin voimin nousta ylös. Häpeän huntu painaa päätäni alas, kun livahdan käytävään ja kävelen poispäin kanakastikkeesta kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Eikä olekaan, eihän? Ole kiltti ja sano: ei, ei mitään, ole ihan rauhassa vain, kaikki on hyvin. Mutta ei, mikään ei ole hyvin. Ei mikään.

Psykologin ystävälliset silmät tuikkivat pöydän toiselta pöydältä. Jalat kädet kippurassa, pienenä pallona, mustan tukan taakse piiloutuneena, minä en liikahdakaan, en sano sanaakaan. Tänään taitaa olla aika huono päivä. Ja kiltin katseen alla minä ryöpsähdän, pato purkautuu ja kaikki purskahtaa ulos ennen kuin ehdin edes ajatella. Kotilomalla… Meillä oli illanvietto… Muutama tuttu… Me kaksi jatkoimme jonnekin… Hän silitti hiuksiani… Minä halusin vain hyväksyntää… Halveksivat katseet, inhoava ilme silmänpohjissa… Psykologi kuuntelee ilmeenkään värähtämättä ja antaa minun painaa pääni polviin, valahtaa tuhat kertaa pöydänpinnalle ja todeta, ei tästä tule mitään, ei tästä voi puhua… Ja hän kysyy ja kysyy ja kun en osaa tai uskalla vastata, kysyy toisella tavalla. Hetken hengitän.
Sulkiessani oven takanani tiedän jonkun tietävän. Koputan kanslian ovelle ja kuiskaan käheällä kurkulla tarvittavaa, sanon hajoan en kestä kasassa hajoan hajoan, herttainen hoitaja tuo minulle temestan keltaisessa kipossa ja avaa keskusteluhuoneen oven. Sanon: itkisin jos osaisin, mutten enää osaa. Ei ole mitään kauheampaa kuin se, etti osaa itkeä. Kaikki on samaa sumua, harmaata, harmaata. Mitään ei saa ulos, kaikki möyrii mustana möykkynä mahanpohjassa ja lamauttaa liikkeet, eivät jää kuin unet. En tiedä, ymmärtääkö hoitaja, mutta hän on siinä, hän kuuntelee ja hymyilee herttaista hymyään. Hymy katkeaa, kun hän avaa suunsa: sun olisi varmaankin nyt viisainta jäädä tänne osastolle turvaan.

Lähetä, viesti välittyy kahdelle ihanalle ihmiselle, jotka ehkä juuri sillä hetkellä istuvat luennolla tai lukevat tenttikirjaa, jota minunkin kuuluisi lukea. (Kiitos teille ymmärtämyksestä ja kärsivällisyydestä kanssani, L ja O ja kaikki muut) En ole kuitenkaan vielä valmis. Yliopisto, liian suuri sana nyt niin pienelle minulle, kantamattomalle kestokyvylle. Omatunto hakkaa vasaralla vartaloa sisältäpäin ja syyllisyys pistelee piikkejä lihaani. Perun. Mutten vielä pysty, en pysty katsomaan heitä silmiin ja antamaan heidän nähdä minut. Ja tänään, tänään olen niin tavallistakin enemmän sekaisin, etten uskalla astua askeltakaan osaston ovien ulkopuolelle. En halua heidän näkevän minua tällaisena, ihmisrauniona, joka romahtelee keskelle käytäviä. En tiedä, mitä he minusta ajattelevat, ehkä, että hän oli liian heikko tähän, ehkä, että hän on umpihullu.
Jos istuisin eduskunnassa, haluaisin läpi yhden lakiehdotuksen. Jokaisen Suomen kansalaisen on iästä riippumatta luettava kerran elämässään Paulo Coelhon teos Veronika päättää kuolla. Ehkä ihmiset sitten ymmärtäisivät, miten hullu maailma on ja miten turvallista on olla hullu, omistaa diagnoosi tai kaksi tai kolmekin, asua psykiatrisella kokovuorokausiosastolla. Niin moni valitsi Vileten, niin moni joka halusi olla oma itsensä eikä enää kovettaa itseään kovemmaksi kuin hullujenhuonetta ympäröineet muurit.
Miten paljon epäluuloja, miten paljon odotuksia, miten paljon kaikkea, mitä kuuluu tehdä ja olla, koska niin on aina kuulunut tehdä ja olla – en edelleenkään ymmärrä, miten te kaikki kestätte sen. Miten ette huuda: haluan ulos tästä roolista! Riisukaa tämä minut tukahduttava puku päältäni! Miten ette itke sitä, ettette saa itkeä. Miten ette naura sille, kuinka smokkipukuiset herrat salkut käsissään kiirehtivät bisnestapaamisesta toiseen. Aivan kuin maailmassa ei olisi muuta!, minä ajattelen. Mutta maailman mielestä ei ole, on vain raha, on vain opintopisteet, on vain omaisuus, on vain suoritukset, on vain kaikki se, mitä ihminen elämässään saa aikaan. Entä minne unohtui se, kuka se ihminen, joka kirjoitti yhdeksän ällää, väitteli tohtoriksi ennätysajaksi ja niitti mainetta ja kunniaa, oikeasti oli?
Minä en halua olla tutkinto, minä haluan tutkinnon. Minä en halua olla tuhat euroa tilillä, haluan tuhat euroa tilille. Minä en halua olla kattohuoneisto, haluan kattohuoneiston. Haluan saada vihdoin ja vihdoin oppia olemaan minä, kääntää menneisyydelle selkäni ja astua omaan elämääni. Jos arvokkaat kuukaudet kuluvat taas ohi, jos menetän opintotukeni, jos ihmiset katsovat minua kummeksuen - tiedättekö, minä en jaksa enää välittää.
En ole enää se kympin tyttö, minä olen murtautunut ulos roolistani ja karistan sen rippeitä harteiltani joka teollani, sanallani, hetkellä, jonka elän.

Lukekaa ennen kuin luette

2008-11-10T13:57:00.000-08:00

Olen niin, niin pahoillani, te jotka minut tunnette, että tekstini on tällaista. En saa siihen nyt valoa, se vuotaa nyt mustaakin mustempaa mustetta. Älkää lukeko eteenpäin älkääkä enää ollenkaan, jos ette kestä; älkää lukeko, jos ette halua kuulla rikkonaisista ranteista ja sormista kurkussa, päivistä peiton alla ja yksinäisyydestä, joka kuristaa käärmeen lailla kurkkua. Haluaisin olla parempi, haluaisin olla hyvä ja voida olla teille hyvä, mutten osaa nyt muuta. Minun on kuitenkin kirjoitettava, se pitää minut hengissä ja jos lopetan sen, hylkään sanat, katoan kokonaan. Minun on pakko kirjoittaa, en voi lopettaa sitä, vaikken osaakaan nyt kirjoittaa kauniisti, en niin, että teille kaikille tulisi teksteistäni hyvä mieli ja hymyilisitte itseksenne. Olen niin sirpaleina ja kävelen omien lasinsirujeni päällä paljain varpain.

Elämä kateissa

2008-11-10T13:19:00.000-08:00

Se, joka joskus oli suussasulavaa suklaamoussea, lilluu limaisena vaahtona vedessä. Yskin ja niistän nenää, inhottavaa, etovaa. Kuitenkin teen sen taas ja taas ja taas kunnes suklaamoussemöykky saa seurakseen salmiakin ja vaahtokarkkien repaleisia riekaleita. Kaikki ulkona, kerrankin. Kaikki kadoksissa, taas kerran. Koko elämä.
Katoavan hetken ajan olen puhdas ja lika lilluu vessanpöntössä, vedän vessan ja kaikki katoaa. Silti tunkkainen tahmeus tuntuu yhä kaikkialla, sietämätön ahdistus syö sisuskaluja, siinä meni maksa, siinä munuaiset, siinä ehkä sappikivet. Sydän hakkaa hakkaa huutaen haluten ulos.
Puen takin päälle, karvakauluksisen, pujotan ironiseksi alkaneen Hello Kitty-pipon päähän ja heitän hopeisen kassini olalleni. Lähden ulos ilman meikkiä, ilman mitään, olen liian väsynyt välittämään, liian uupunut olemaan kaunis. En edes halua olla, en nyt, minä olen ruma ja likainen, pyöreä pikku possu, niin kamala ettei minuun voi kukaan koskea. Oksennuksen lemu leijuu ympärilläni, puren purkkaa muttei se auta. Paras pysyä kaukana kaikista, ihmisiä inhottaa, ymmärrän.
F 50.0, anoreksia nervosa (laihuushäiriö), toipumassa. Viimeisin syömishäiriödiagnoosini, jonka spesiaalipsykiatrini kesällä kirjoitti. En halua sitä takaisin, miksi se tulee? Se ei ikinä kysy lupaa, soita ovikelloa ja odota, että avaisin sille oven ja toivottaisin tervetulleeksi teelle; sillä on omat avaimet, joita se kääntelee vääntelee lukossa kun sitä huvittaa. Pysyisit poissa, minulla on muitakin ongelmia, sinusta ei tule enää minulle mitään, et ole kuin säälittävä iilimato, joka yrittää imeä uhristaan elämän ja ilon. Minä en aio enää antaa elämääni, jonka melkein menetin, enää ikinä sinun käsiisi.
Sairaalan ovi sulkeutuu, juoksen Oopperalle niin kovaa kuin jalat jaksavat. Ja kun minä juoksen, en hölkkäile hissuksiin niin kuin sunnuntailenkkeilijät, joista yhden ohitan vahingonilo vilkahtaen, ei, minä juoksen kovaa, kovaa, kovaa, syöksyn eteenpäin kuin tuulenpyörre kunnes jalkani lyövät loukkua ja sydämeni pomppii paikoillaan. En minä osaa tehdä mitään siltä väliltä, on joko tai, musta tai valkoinen.
Ruuhkaisessa ratikassa häpeän homssaantunutta olemustani, meikittömiä kasvojani, takkuista tukkaani, joka tulvii pehmeän punaisen pipon alta mustana pörrönä, likaisia farkkujani ja kuraisia tennareitani. Käännän katseeni ulos ikkunasta, selkäni kanssamatkustajille ja rukoilen, vaikken usko jumalaan, ettei kukaan arvaa pientä likaista salaisuuttani.
Jään pois pari pysäkkiä aiemmin ja juoksen taas, juoksen ulos loppuja siitä mitä on jäljellä, ikävöin taas itkua mutta kyyneleet pysyvät kaukana. Myrskyää, tuuli pauhaa pasuunoineen, sade kastelee tukkaa ja kähertää sen kiharalle. Juoksuni on hengitystähalkovaa ja hakkaavaa, tennarit takovat jalanjälkiä pisaroiden piiskaamaan asvalttiin. Tuulee, ja minä yhdyn tuuleen tanssien sen mukana kieppuen ja pyörien kuin syksynlehdet, joilla puuskat leikittelevät.

Enkeli halaa minua, mutta minä olen jäykkä ja jähmeä, kaikkea muuta mitä yleensä olen. En voi valehdella Enkelille, hän on ainoa, joka arvaa aina, näkee kertomattomat tarinat silmistäni. Ja niin minä lyyhistyn lattialle, anelen anteeksi, anteeksi että olen niin heikko, anteeksi. Enkeli arvaa ja sanoo: taistelussa menetetään aina muutamia sotureita, mutta silti voi voittaa. Ei ole olennaista, kaatuuko; olennaisempaa on se, nouseeko ylös vai ei. Taistele.”
Hän silittää sateesta tahmeaa tukkaani ja halaa minua, minua saastaista sotkuista olentoa. En ymmärrä edelleenkään miten hän jaksaa ja kestää minua, joka epäonnistun aina. Minua, entistä anorektikkoa, minua, kurkkuun porautuvia kämmeniä, minua, jalatkatkaisevaa juoksua, minua, vanhoja ja uusia viiltoja käsivarsissa, minua, ambulansseja ja ensiapua, minua, liian monia liian nopeasti nieltyjä pikku pillereitä, minua, hillittömiä raivokohtauksia, minua, yhtä hervottomia itkunpuuskia ja toisaalta mykkää hiljaisuutta, minua, halpaa huoraa, joka myy itsensä hetkestä hyväksyntää, minua, joka petän kaikki periaatteeni, minua, joka erehdyn ja eksyn ja etsin taas jotain, mistä en tiedä mitä. Minua joka olen yhtä sekasotkua, epäonnistumisia ja erheitä, minua jonka ei kuulunut koskaan syntyä, minua joka syöksyn aina hänen syliinsä ja itken onnettomuuttani.
Kiitos, Enkelini, kun olit ja minä sain olla, kiitos appelsiinimehusta, kiitos sanoista joita sanoit, kiitos hiljaisuudesta jolla annoit tilaa minun kertomukselleni. Kiitos kun annoit minun olla siinä, et tuominnut, et hylännyt etkä halveksinut, kuuntelit vain ja annoit minun käpertyä syliisi pienen lapsen lailla. Kiitos kun olet olemassa, ilman sinua minä en olisi.

Etsin jotain enkä tiedä mitä. He sanovat sen, lääkärit, he sanovat sen, hoitajat, he sanovat sen, ystävät. Mutta minä en kuule ennen kuin itse kuuntelen. Minun on etsittävä niin kauan kunnes itse löydän vastauksen, en voi ottaa sitä vastaan valmiiksi tarjoiltuna tai muuten se ei ole minun vastaukseni. Etsin ehkä vääristä suunnista, etelästä, kun pitäisi olla idässä, mutta minun on otettava omat harha-askeleeni palatakseni takaisin tielleni. Minusta puuttuu aina pala, on aina puuttunut, ja se pala minun on löydettävä ja liimattava paikoilleen parantuakseni, vihdoin ja viimein, hyvästelläkseni tämän helvetin. Kuka kertoisi, kuka minä olen ja minne minä olen matkalla?

Barbie girl

2008-11-10T05:35:00.000-08:00

I'm a Barbie girl in the Barbie world
Life in plastic, it's fantastic
You can brush my hair, undress me everywhere
Imagination, life is your creation

Täytekakkua, hilpeää kuplintaa kikatuksena kaikkialla, me kaikki kolme kauniina valokuvissa, jotka tulevat kertomaan viehättävän valheellista kieltään kuvien katselijoille. Me olimme nuoria ja oi, niin kauniita, minun Odileksi Odettesta L`oreal Parisilla kahdessakymmenessä minuutissa muuttunut Enkelini, minun pelon taka-alalle työntänyt Kultakutrini, minä itse rajut rajaukset ja hopeahile silmieni surua naamioimassa. Nuoret, kauniit ja sanoinkuvaamattoman surulliset, kaikilla musta möykky mahanpohjassa. Mutta me kaikki myös teatterikorkean tasoisia näyttelijöitä, mestarihuijareita minimekoissaan.

Hi Barbie!
- Hi Ken!
- You wanna go for a ride?
- Sure, Ken!
- Jump in!
- Ha ha ha ha!

Savuinen tanssilattia, tanssimme iltaa yöksi, yötä aamuksi. Kesyttömät kiharat, sulkiessani silmäni voin kuvitella astuneeni taas Amsterdamin aukioille. Let`s go outside. You have very beautiful eyes, they make me happy... Eikö hän näe surua silmissäni, kuivuneita kyyneleitä, jotka ovat kovettaneet silmäni liikkumattomiksi lasisilmiksi? Ei, kukaan ei koskaan näe.

Come on, Barbie, let's go party, ha ha ha, yeah
Come on, Barbie, let's go party, oooh, oooh
Come on, Barbie, let's go party, ha ha ha, yeah
Come on, Barbie, let's go party, oooh, oooh

He, hän, kaikkien katseet kohdistuvat ihanan iloiseen minuun, nauravaan nukkeminuun, minuun, joka en voi millään olla masentunut, minähän olen se kaikkien kissanristiäisten epävirallinen ilopilleri, se on minun osani, on ollut aina ja on. Kaunis, pitkätukkainen, sinisilmäinen ilopilleri, hän joka hymyilee viimeisillä kiloillaan ja viimeisillä voimanpisaroillaan. Hän joka tekee aina kaiken oikein – vai tekeekö? Voi iskä, tietäisitpä. Voi mummi, tietäisitpä. Sanoisitko yhä sitten: ”Onneksi sinä et ole tuollainen kuin nuo tytöt tuolla. Onneksi sinä et ole sellainen kuin äitisi. Onneksi sinä olet kunnon tyttö.”

Make me walk, make me talk, do whatever you please
I can act like a star, I can beg on my knees

Hän silittää hetken hiuksiani ja minä lakkaan olemasta kunnon tyttö. Silittäisipä hän vielä, silittäisipä tuntitolkulla, voisin vain olla ja unohtaa. Mutta eihän se riitä, ei, ei hän halua vain hiusten silittämistä.

- Oh, I'm having so much fun!
- Well, Barbie, we're just getting started!
- Oh, I love you Ken!

Syttyneiden valojen seassa halveksivat katseet, halpa huora, takki lapset laukku kengät, paljaat varpaat kuuraisella pikkukivikadulla. Juoksen, juoksen, juoksen, pois, pois, pois.

Ystävällinen taksikuski avaa oikeanpuoleisen oven, miksi olet itkenyt, ei kai mitään ole sattunut. Tuijotan mitäännäkemättömösti ulos ikkunasta. Sulla on niin kamalan surulliset silmät. Kerrankin joku näkee. Kerrankin.

There for you - kiitos siskot, minä olen myös

2008-11-07T13:21:00.000-08:00

Kuristus kurkussa ja paine palleassa, huone kieppuu ja kaatuilee. Ryömin aina syvemmälle piiloon peiton alle rutistaen silmäluomia kiinni niin, etten näe. Impulssit aivoissa eksyvät, viestit jäävät matkan varrelle, pienet siniset ja valkoiset tabletit saavat ajatukset sekaisin, surraavat ne tehosekoittimella yhdeksi sekamelskaksi, mutta taittavat terän pahalta ololta, ahdistukselta, joka kipuilee kaikkialle vartalooni, saa minut haukkomaan henkeäni ja särkee minua sirpaleiksi sisältä. Sydän siruina, säröjä niin paljon, ettei sen ympärille solmittu ideaaliside auta. Sydämeni ei osaa kuin pumpata verta kammiosta kammioon, valtimosta laskimoon, pelkkää biologiaa. Suru on kuollut kyynelmereen, rakkaus jäätynyt roudan alle. Särkynyt sydämeni hakkaa rintalastaa, veri kiertää ja korvissa kohisee, mutta tätä kamalaa kipua, estämätöntä epätoivoa, niitä se ei osaa muuttaa miksikään. Olla olemassa, muttei elää, kuika kauan kannattaa uskoa utopioihin, unelmiin, jotka ovat painuneet syvälle pinnan alle aikoja sitten.

Kengänpohjat narisevat liukkaalla lattialla, ovelta kuuluu koputus. Kultakutri tulee, kietoo kätensä minun vapisevan vartaloni ympärille ja kuiskaa korvaan: älä katoa, olet minulle niin tärkeä, älä katoa, et saa. Me pitkittäin poikittain minun ankealla sairaalasängylläni, karkkipussi keskellämme tuttuun tapaan. Kullanruskeat kiharat kutittavat, saan supistua syliin, hukkua halaukseen. Hetken on hyvä olla, ainoastaan Enkelin poissaolo kulkee kipuna molempien mielissä.
Kuulen Kultakutrin sydämenlyönnit rinnan alla ja tiedän totuuden, tiedän ettei hänen sydämensä ole yhtään sen ehjempi kuin minun rakkaudeton sydänraukkani. Kuka meitä tulisi rakastamaan, kuka parantamaan haavat, jotka vuotavat tauotta laastareiden läpi? Katson Kultakutrin suurensuuriin kauniisiin kauriinsilmiin, musta kajal on sotkeutunut sutuksi silmien alle, ja minuun koskee katsoa sitä surua, suunnatonta surua, jonka tiedän säröilevän omien silmienikin takana. Silmät ovat sielun peili. Kunpa osaisin auttaa sinua, kaunis kultatukkani, kunpa osaisin sanoa oikeat sanat, siskoni, pelastaa ja parantaa sinut. Mutta minä en osaa, olen yhtä avuton, yhtä keinoton kuin sinäkin. Minä voin vain olla, selvittää sinun takkuista tukkaasi ja sulkea sinut syliini niin, ettei mikään paha pääse kurottamaan kättään sinua kohti. Olla, olla kuten sinä olet minulle ja sulatat sentin ikiroutaa sisuskalujeni ympäriltä.
Salaisuudet, ne lepattavat ympärillämme siristellen lepakonsiipiään ja kuiskien kaikuja korviimme. Älä usko niitä enää, Kultakutrini, pikkuruinen rakkaani, aja kaikki kolme karhua pois, pois pimeään metsään, luoliin joissa luurangot lastoittuvat. Minä tiedän sinulla olevan enemmän voimaa kuin sinä itse uskotkaan. Näkisitpä vain itse oman kauneutesi, oman rohkeutesi, oman lämpösi, omat lahjasi. Olet niin ainutlaatuinen, olet osa minua, meitä kolmea. Älä katoa. Älä katoa, et saa.

Kädenheilautukset, Kultakutrin hiukset heiluvat tiuskivassa tuulessa. Minne hän menee, pelkään aina pahinta. Ratikassa suljen itseni ulos muulta maailmalta iPodin kuulokkeet korvissani. Ikävöin Enkeliä. Ihmiset kasvot ikkunoita kohti, mietin, mitä he mahtavat nähdä niiden takana, toisella puolella. Näkevätkö he kaupungin valot, marraskuisessa illassa loistavat näyteikkunat pikkujoulupukuineen ja isänpäivälahjoineen? Näkevätkö he Töölönlahden valonkajastuksen, Hesperian puiston syksyyn pukeutuneet puut ja lapset, jotka leikkivät kadunkulmassa? Näkevätkö he takinkaulukset ylösnostettuina kävelevät ihmiset, rakastuneen parin käsi kädessä ratikkapysäkin reunalla ja vanhuksen, joka odottaa omaa hetkeään? Vai näkevätkö he, kuten minä, autojen valot, joiden alle värittyä, pureutua asvaltin alle, näkevätkö he omat virheensä ja erheensä, näkevätkö he ikävän, joka hiipii varjona vierellä?

Lasken kassini lattialle, balettitossut tassuttelevat, joku syö banaania, joku tutkii tavaroitaan. iPod on yhä korvillani, en halua nähdä kuulla katsoa maailmaa. Suihku kohisee, ovi aukeaa ja sulkeutuu. Odotan Enkeliä. ”Even when I'm not / Giving enough but I'm / Taking too much / You're still there for me...” Tulee tummatukkainen nainen, tulee kaksi teatterimeikattua tyttöä, mutta Enkeli antaa odottaa itseään. Kunnes.
Himmenneet smaragdit, surun huntu silmien edessä. Otan askeleen, ojennan mokanmakuisen, sen, jonka hän aina valitsee pusuvalikoimasta, neekerinsuukon Enkelin eteen ja hänen kasvoilleen syttyy huvittunut hymy. "Even when I've got nothing at all / And I'm ready to fall / You're still there for me / There for me / There for me...” Halaamme, kaikki on taas hyvin, minä ja sinä, minä ja hän, kaikki me kolme. On pidettävä yhtä, sidottava sormet köydeksi, joka pitää piirin kasassa. Yksikään ei saa jäädä yksin, ei yksikään. Agatha Christie, Eikä yksikään pelastunut, sitä minä pelkään ja pelkään. Meidän on pelastuttava, kaikkien, jotta voisimme elää emmekä vain olla, elää, elää, elää.

Ps. Kultakutrini, et saa olla se yksi, joka ei pelastu. Minä en anna, minä kuuntelen kerron istun vierellä itken ja nauran kanssasi silitän takkutukkaa teen sinulle ranskalaisen letin peittelen lammaspeiton alle en jätä sinua ikinö yksin. Mutta minä en kestä, jos sinä katoat. Haluaisin pitää sinut lähelläni, kiinni kyljessä, että voisin olla varma, että olet täällä tallessa. Haluan kuulla äänesi puhelimessa, haluan lukea kauniita kirjoituksiasi, haluan nähdä hymyn heräävän kärsineillä kasvoillasi kuten niinä harvoina hetkinä, kun unohdamme kaiken pahan ja on vain Hetki, hyvä Hetki. Haluan, että se hymy ei enää ole väsynyt ja vaisu, että se sytyttää sinut eloon, että se tulee taas sinuksi. Surullinen, saat sinä olla sitäkin, kun et vain katoa, en halua sinun liimaavan tekohymyä huulillesi. Toivon vain, että tulisi päivä, että me ottaisimme toisiamme käsistä kiinni, astuisimme askeleen maailmalle ja hymyilisimme aitoa hymyä, elämäärakastavaa hymyä, joka ehkä saisi elämänkin rakastamaan meitä. Ole surullinen, ole surkea, ole vihainen, ole vaativa, ole kamala, ole kauhea, kunhan vain olet. Te kaksi olette osia minusta eikä yksikään meistä ole kokonainen ilman muita.
Sanoin tämän sinulle kerran, suljettujen seinien sisällä, eristyskopissa, missä pinkki Hello Kitty-päiväkirjasi oli ainoa valopilkku, missä me lohdutimme toinen toisiamme ja minä silitin hiljaa sinun hiuksiasi, kun väsyneet silmäsi painuivat kiinni. Tänään on ehkä aika sanoa tämä sinulle uudestaan, sanoa tämä sama, jonka saan sanoa itselleni joka ikinen aamu ja ilta.

Kultakutrilleni

Niin monta kertaa
on minut rikottu
etten enää uskalla antaa itseni eheytyä
elämän minua eheyttää.
Sen sijaan
revin aina itse arpeni auki,
uudestaan ja uudestaan.
En uskalla olla ehjä,
en vahva, voimakas
vaan pakenen valoa varjoihini
ja annan kerta kerralta
pimeyden minua pelastaa.
Valitsen valheen
koska se on tuttu ja turvallinen
enkä uskalla tuntea totuutta.
Vihaan elämää
ja sen ilmentymää minussa
koska en uskalla
uskalla antaa itseni
rakastua elämään
uskalla
rakastaa.

Älä haudoille elämää lymyyn kulje

2008-11-06T12:38:00.000-08:00

Hautausmaan hämärä kätkee hiljaisuuteensa ne, jotka sen huomassa nukkuvat. Rautainen, ruostunut portti narahtaa kun avaan sen ja astun sen sisäpuolelle. Syyssateiden pehmentämä maa pettää jalkojen alla, multainen maaperä antaa periksi. Tennarit luisuvat liukkaassa liejussa, katse kiertää ympäri aluetta. Aion etsiä sen, mitä olen etsimään tullut.
Hautojen rivistö huokaa hiljaa. Kultakirjauksia, muutama kukka, jolla joku, joka ei ole vielä unohtanut, on koristanut sen maallisen majan, jota on joskus rakastanut. Mistä aloittaa etsiminen, minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa. En ollut hereillä hautajaisissa.
Kapea kivi, kapeaa kova kivi, johon kaiverrettuna ikuiset sanat ilman kultaa, ilman koristuksia: Pysy poissa äläkä enää ikinä tule takaisin. Se on kuitenkin tullut, hiipinyt hiljaa ylös haudastaan, jonka kannen se on kammennut auki minun mieleni heikentyessä ja hätääntyessä, etsiessä apukeinoa. Se on aistinut sen, epätoivon, aistinut sen, pelon, ja tullut taas tarjoamaan totuuksiaan. Minä nauraisin sille päin naamaa, jos näkisin sen: sinun totuutesi, se ei ole mitään muuta kuin valheiden verkko, kuvio kuraisia valheita toisensa jälkeen. Mutta minä en näe sitä, en näe kiveä jonka alle se on ryöminyt rujouksineen.
Näen nimiä, jotka kokoavat kuvan elävästä ihmisestä silmieni eteen, hänkin, ja hänkinkö. Niin monta se vei meitä. Varjo välähtää, pelkkä puu, huokaan helpotuksesta. Varjo osuu oikeaan nurkkaan piikkipaatsaman alle ja siellä, terävien tikkujen alaoksien alla, siellä se on. Otan askeleen, otan toisen. On otettava.
Mutainen maa vedeksi valuneena, arkunkansi aivan aavistuksen auki. Kuu kumottaa, kohoileva kuunsirppi, ja toimii taskulappunani. Tähdet tuikkivat taivaalla, tee se, sanovat, tee se, tanssivat ja pyörivät ympäri Otavaksi. Vasara ja nippu nauloja, rikkoutumattomia rautanauloja, kohotan vasaran korkeuksiin ja isken yhden kulman kiinni.
Näen sen vääristyneen muodon arkunraosta, se on kutistunut käppyräksi, keräksi arkun toiseen päähän, se pelkää minua ja toivoa jota tähdet tuovat. Sen suomuiset silmät verestävät, kasvot ovat kieroutuneet ja suu supistunut vajaaksi viivaksi ravinnonpuutteessa. Enää et syö minun pelkojani, et minun vihaani. Minä haluan omistaa kaikki omat tunteeni itse, niin hyvät kuin pahatkin. Sen vartalo on kuin vastasyntyneen, verinen ja valkoinen, mutta sadan vuoden iän eläneen ryppyinen ja ruttuinen. Inhottava olento, surkea ja säälittävä. Isken viimeisen naulan arkun kanteen voimalla, jota en tiennyt minussa olevankaan. Ei enää ikinä.
Se hakkaa luisilla nyrkeillään kantta, ulos ulos!, huuto kuuluu kauas. Lupaa minulle taas lauseita, joista en usko sanaakaan. Älä yritä, ei enää ikinä. Pysy poissa ja mene sinne mistä tulitkin. Kasvoit minussa, imit energiasi omista soluistani, loinen, mutta sinä et kuulu minuun. Minä olen minä ja sinä olet mennyttä. On aika.
Haparoin hautakivien koloissa ulospääsyä etsien. Kuulen sen kiljunnan, karmeat kirosanat joilla se manaa minua alimpaan helvettiin, sinne missä se itse on syntynyt. OLE HILJAA!, huudan keuhkot haljeten ja se hiljenee, se tietää minun tietävän, sen salaisuuden. Se ei ole todellinen, se on vain harhaa ja huijausta, kangastus keitaalla. Se sairastuttaa sen, joka siihen uskoo, joka uskollaan tekee sen olevaksi. Minä en enää usko. Jos jotain on sairastettava, anoreksiaa en ainakaan enää ota. Etsiköön uudet uhrinsa.
Hiljaisuus, ilmapuntareita painava hiljaisuus, hankala hengittää. Öiset pilvet vaeltavat tummansinisellä taivaalla, kuun eteen ja ohitse. Valo tulee takaisin ja minä näen sen. Oman nimeni. Oman nimeni kultaisin, koukeroisin kirjaimin, s. 28. 12. 1987, +… Käännän katseeni pois, pois. Silmänurkastani näen pinkit ruusut, joita tiedän jonkun tuovan yhden kappaleen joka ikinen päivä haudalleni, syntymäpäivänäni kaksi, kuolinpäivänäni kolme. Ei, ei, en minä sitä halua, haluan mutta en halua, en minä sitä halua. Pelkään, pelkään minne päädyn, painan jalkani mureaan maahan tennarit tahmaan upoten ja juoksen ohi marmorisen patsaan, ohi muistokivien, ristien ja krusifiksien. Lukemattomat läpikuultavat kädet kurottelevat kohti, houkuttelevat härnäten tule, tule! Yksi tarttuu takinliepeestäni, pyristelen paniikissa, potkut lyönnit eivät osu, eivät satuta hahmotonta haamua. Käsi vetää minua taaksepäin, takaisin hautojen huomaan, uurnalehtojen ulkopuolelle.
Olen otteessa, kalmainen käsi kiskoo minua aina kauemmas ja kauemmas rautaporteista, joiden ruostuneiden saranoiden sivuilla kasvaa kevätesikkoja. Mitä kauemmin kalmeankalpea käsi pitää puristaa kiinni omastani, sitä kalpeammaksi katoavammaksi minä muutun. Haalenen, sydämen rytmi rauhoittuu, hengitys hidastuu hetki hetkeltä. Hautausmaan pimeät portit ympäröivät joka suunnalta. Olen umpikujassa.

Piece of Heaven

2008-11-05T14:35:00.000-08:00

Tänään kävin taivaassa ja tipahdin takaisin pilvien päältä, muksahdin märälle ja mutaiselle maanpinnalle utuisista untuvahattaroista. Olin kuin lapsi karkkikaupassa: silmieni edessä vilisi rivikaupalla kaiken maailman makeaa, salmiakkia suklaasydämiä lakritsaa liitulakuja viinikumeja vaniljafudgeja toffeeta turkinpippureita. Koko kauppa oli iso vaahtokarkki, jonka sisälle upposin kuin pehmeään petiin. Annoin itselleni luvan olla hassu ja höpsö, ottaa kaiken irti katoavasta hetkestä joka astui eteeni.
Materialista, maapallon otsonikerrosta ohentavaa, ennen kaikkea ylitsepääsemättömän pinnallista. Minun jos jonkun pitäisi ymmärtää, mikä elämässä on oikeasti ja todella arvokasta, kannatella tätä Tellusta omilla harteillani. Käännellä karttapalloa ja miettiä, missä päin maailmaa mahdetaan tällä hetkellä nähdä nälkää, missä sissit kuolevat sademetsiin ja sodat runtelevat kokonaisia kyliä. Mutta, juuri siksi minä en jaksa. Minä en kertakaikkiaan kestä enää, en olla se, jolle vastuu kaikesta kurjuudesta kuuluu. Koskan olen sukeltanut syvälle ja nähnyt, mitä pinnnan alla on, minun on pakko kurottaa kaulani välillä vesirajan yläpuolelle ja katsella maailmaa toisin silmin. Muuten minä murrun. On pakko pitää kiinni niistä pienistä pilkahduksista, joita silloin tällöin eteen osuu, pitäkööt muut minua minkälaisena pintaliitäjänä tahansa.
Minun on opeteltava iloitsemaan, olemaan onnellinen, hienonhienoista hyvistä hetkistä, hauraista kuin hienosokeri, jota isoäitini laittoi lusikalla kultareunaiseen kahvikuppiinsa. On olemassa niin paljon pientä, joka onkin suurta, jos osaisi aina katsoa oikean värisin silmin. Kenkäkassin rapina, kun sen sisällä odottavat uutuuttaankiiltelevät korkokengät. Neekerinsuukkorasia jaettuna yhdessä ystävän kanssa. Lause, jonka Paulo Coelho oli kirjoittanut niin kauniisti, että minun oli kopioitava se päiväkirjaani. Niistä minä haluan nauttia, haluan opetella pienin askelini näkemään sen kauniin, jonka tiedän olevan tuolla jossain. Sen jonka takia ihmiset päättävät elää eivätkä kuolla niin kuin Veronika ja niin moni muu. Sen takia minun on hypättävä hetkeen ja unohdettava Etopian nälkää näkevät lapset, Jokelan koulusurmien uhrit, hyvinvointiyhteiskunnan heikot kohdat, Lähi-Idän ongelmat. On unohdettava voidakseen olla edes pienen, pienen hetken onnellinen tässä maailmassa, jossa on niin paljon pahaa. Antakaa minun olla hetken, ohikiitävän hetken ajan aivan tavallinen tyttö, jolla on (kahdet) uudet kengät ja suklaata suupielessä. Maapallo on liian painava minun kannettavakseni.
Palatakseni alkuun, kyse on siis kengistä. Ystäväni - kiitos kärsivällisestä, vaikkakin kärsivästä, seurasta - kiskoi peiton päältäni ja minut kaupungille, ihmisten keskelle. Ja kenkäkauppaan. Taivaaseen. Kuin lapsi leikkikentällä kävelin catwalk-kävelyä kaupan päästä päähän milloin piikki-, milloin kiilakoroillani, katsoin pitkästä aikaa peiliin ja hymyilin. Olin onnellinen. Sanokaa minua ajattelemattomaksi idiootiksi, mutta jos minä tulen onnelliseksi kenkäparista, kuka siitä kärsii? Olemalla aina niin syvällinen, niin filosofinen, keskustelemalla vain ja ainoastaan Hyvin Huomioitavista ja Tärkeistä asioista, olemalla älykkö, opettelemalla ulkoa kaiken maailman kaavoja, en minä ole niillä onnelliseksi tullut. Minä olen murehtinut aivan liikaa kahdelle vuosikymmenelleni, kantanut huolta ja yrittänyt pitää pystyssä päälle kaatuvia seiniä.
Liitelin tanssisaliin kevein askelin. Ilo kupli sisälläni shamppanjakuplina, jotka purskahtelivat ulos nauruna, joka oli aitoa, aitoa, iloista. Sillä hetkellä olisin voinut sanoa: minulla on hyvä olo. Milloin viimeksi? Hehkuin hyvää tuulta, olin niin onnellinen siitä, että osasin vielä onnellisena olemisen jalon taidon. Kunnes liian, liian tutut rytmit kaikuivat korvakäytäviini ja jähmettivät jäseneni. "And I hate how much I love you / I can't stand how much I need you / And I hate how much I love you boy / But I just can't let you go / And I hate that I love you so..." Rihannan tumma ääni ympärilläni, muistot kieputtavat minut kaivoonsa.

Kyljelläni silloisen turvahuopaani kääriytyneenä, jalat kippuralla, kipeät kädet niiden ympärille kietoutuneina, sikiöasennossa. "As much I love you / As much as I need you / As much I love you / As much as I need you..." Stereot taustalla.
Kaipaan jotakuta tulemaan tänne, halaamaan ja silittämään hiuksia, lupaamaan, että asiat järjestyvät ja aurinko alkaa vielä paistaa, jonakin kauniina päivänä. Mutta minä kaipaan yksin, kukaan ei tule ja jos joku koputtaa ovelle, minä ajan kaikki pois. Ainoastaan enkelini istuu joka ilta sänkyni laidalla, muistuttaa minua omista unelmistani ja itkee puolestani, kun minä en enää osaa itkeä.
Hiukset takussa, silmät itkusta aprikooseina, päälläni olen sattunut kaapista kaivamaan. Elämä liukuu ohi tiukkaan tiheään käännettyjen kaihdinten takana. Aina silloin tällöin joku yrittää avata ikkunaani, päästää valoa sisään pimeään huoneeseen, kuolinkammioon. Ja aina silloin tällöin minä saan raivokohtauksen. En halua valoa, en halua elämää. Haluan hukkua joulukuiseen hämärään ympärilläni, antaa sen niellä minut valtavaan kitaansa, jota se aukoo kieltään lipoen. Olen luovuttanut, antanut periksi. Ota minut, anon, ota minut.
Joku koputtaa oveeni ja ajan sen jonkun pois. Antakaa minun olla yksin, vetää viimeiset hengenvetoni tässä hiljaisessa huoneessa. Siniset enkelit, jotka tukevat saattamaan minut pois tästä todellisuudesta, odottavat sanaakaan sanomatta sukkalaatikossani. Kanslia, naurettavan helppoa saada käsiinsä kuolettavat pelastajani. Odotan enää oikeaa hetkeä, päätös on jo tehty. Liljankukkakuoret lojuvat kirjoituspöytäni laatikosta, kirjaston kirjat on palautettu, laskut maksettu. Ei ole enää mitään muuta tehtävää kuin odottaa, odottaa oikeaa hetkeä. Ota minut, ole kiltti ja ota minut, armahda minua ja vapauta minut tästä tuskasta. Minä olen nyt sinun, ensirakkauteni, sinun, kuolema. "And I hate how much I love you..." Minä olen tässä, ota minut. Ota.

Muistojen sattuva sarja valuu elokuvana silmieni editse, minä peiton alla piilossa, minä pilleripurkki kädessäni, minä tahmea punerrus sukanvarren läpi tulvien. Viime joulukuu, jouluaatto itkien ja rukoillen kuolemaa. Suljettu osasto, lääkärien lähetteet, ambulanssi, jonka ikkunasta vilkutan voimattomalla kädelläni, sillä, johon on alkanut ilmestyä varoittavia viiruja.
Kappale loppuu ja opettaja jatkaa piruettisarjaansa kuin mitään ei olisi tapahtunut eikä olekaan, ei hänelle. Minulle sen sijaan - aika johon kaikki kipu kiteytyy - olen elänyt sen uudestaan yhtä aikaa opettajan yksi-kaksi-kolme-neljä –laskujen kanssa, yhtä aikaa kun jalkani ovat painuneet pliehen, pääni pyörähtänyt ympäri, käteni etsineet oikeat asennot, ruumiini suojannut mieltäni paljastumasta.
Kohta kiroan taas opettajani uuden innoittajan. Uusi koreografia, uusi musiikki. "You had my heart, and we'll never be world apart / Maybe in magazines, but you'll still be my star..." lupaavat mistääntietämättömät stereot ja kyyneleet ovat kihota silmiini.

Pikkujoulut. Me olemme juhlanjärjestäjiä, Osaston ilopillereitä. "When the sun shines / We'll shine together..." Minä haudon muuten vaan itsemurha-aikeita. Mutta unohtakaamme se. Bravuurinamme tulee olemaan Rihannan Umbrella, kappale joka on saanut ystävyydessämme aivan symbolisen merkityksensä. Kolmas meistä kelmeistä, kutsuttakoon häntä, kaunissilmäistä muttta niin sydäntäsärkevän surullista ystävääni, tässä tekstissä Kukaksi, laulaa livenä yleisölle. Me tanssimme taustalla, minä ja Enkeli. Musiikki alkaa, astelemme yleisön eteen samanlaisissa hameissamme ja kirkkanpinkeissä topeissamme, Kukka avaa suunsa ja kaikki hiljenevät kuin taikaiskusta. "Now that it's raining more than ever / Know that we still have each other / You can stand under my umbrella / You can stand under my umbrella..." Ääni, niin kaunis ja kirkas, värikäs ääni, ääni jossa jokainen tunne kuuluu niin vahvana, voimakkaana, julistaa ystävyyttämme, julistaa yhteisiä asioitamme, julistaa toistemme tukena seisomista, ja missä hän on nyt, millä areenalla seisoo? "Fancy things, will never come in between / You're part of my entity, here for infinity..." Hän katosi, vaikka luulin hänen pysyvän. "When the world has took its part / When the world has dealt its cards / If the hand is hard, together we'll mend your heart..." Minä olin se, jonka ei uskottu pysyvän, jonka pelättiin katoavan, löytämään paikkaan nimeltä Pois, mutta minä en kadonnut. Silloin en kuitenkaan kyennyt katsomaan enkeliäni silmiin kun lauloimme kertosäkeestä: "Told you I'll be here forever..."
Me saimme raikuvat ablodit, minäkin hymyilin, sitä teennäistä tekohymyäni, mutta hymyä kuitenkin. Heitä minä rakastin ja rakastan ja se tekee siitä hetkestä muistoissani niin kipeän kaihoisan. "You can stand under my umrella, ella ella eh eh eh, under my umbrella..."

Avaan apeana kännykkäni. Yksi viesti saapunut. Ei, ajattelen, ei. Voi sinua pientä avutonta ystävääni, mikset voi olla itsellesi armollinen, mikset hyvä? Miksemme me voi olla? En osaa edelleenkään itkeä, kyyneleet jähmettyvät suolaiseksi padoksi sisälleni. Kaipaan tunteitani, tulkaa takaisin, tulkaa! Haluna taas tuntea tämän maailman, haluan osata olla iloinen ja osata olla surullinen. En kestä tätä harmautta, aivan samaa ja don`t matteriä.
Astun ratikasta ulkoilmaan. Haukon sisääni rahisevaa iltailmaa, hengitän ulos huoltani, joka jää saamaan hahmoaan huuruksi eteeni. Muistot palaavat, kipeät muistot, ja purevat minua sahalaitaisilla hampaillaan. Minun muistoni, heidän muistonsa, kaikki ei saa toistua, mikään ei saa toistua. Toista kierrosta minua ei olisi kilpailemaan. Toista kertaa minä en enää pystyisi palaamaan. Ja siksi minä pelkään, pelkään puremia, joista jää jälkiä ihoni pintaan ja jotka eivät anna minun unohtaa. Tuska tatuoituna, kipu kovettuneena vasemman käteni pintaa pitkin, ranteeni risteäviin ohuiksi haihtuneiksi hampaiden jälkiin, nilkkoihini jotka eivät pidä nilkkasukista. Ikuisestiko tässä, enkö ikinä saa unohtaa? Pala taivasta on poissa, kenkäkassin kahina on vain kenkäkassin kahinaa. "All I want, is a little piece of heaven / All I need, a little piece of heaven / a piece of heaven." (Cascada: Piece of Heaven) Elämä, miksi sinä annat minun odottaa, mikset sinä ota minua syliisi ja anna minulle oikeutta olla sinun rakas lapsesi niin kuin kaikki muut? Miksi sinä halaat joitakuita ja lyöt toisia molemmille poskille.

Untako vain

2008-11-04T13:30:00.000-08:00

Tahmatassut, aamu aukeaa tikkuisena takkuisena. Se vääntää väkivalloin silmäluomeni auki, tökkii tahmeilla tassuillaan minua ylös unistani, joissa olen uinut koko yksinäisen yön. Harmaus hiipii huoneessa; yön tummuus on vaalennut, mutta aurinko ei ole vielä kullannut koittoaan aamuun. Haparoin välinpitämättömän harmauden hunnun läpi, ulos huoneestani, keskelle käytävää, jolla sairaalarutiinit toistavat taas tuhannetta kertaa itse itseään.
Mutustelen murusia aamiaissämpylästäni pää painuksissa, en halua katsoa ketään enkä kenenkään katsovan minua. Antakaa minun olla loppu, älkää tulko lohduttamaan ja luomaan utopioita paremmasta maailmasta. Palelee, paha olla, peitän hiukseni vaaleanpunaisella hupulla.
Hiippailen takaisin kolmen hengen huoneemme harmauteen, usva ympärillä sakenee ja sumentaa silmät. Eivätkö he näe sitä, huonetoverini, jotka harjaavat hampaitaan ja pukevat paitaa päälleen, liukuvat lattiapinnalla kuin mitään usvaa ei olisikaan. Minä hoipertelen hitaasti omalle paikalleni ja tarraudun tyynyyn, joka pehmustaa sairaalasänkyäni. Kiskon peiton korviin ja suljen silmät, rutistan luomet ryttyyn ja piiloudun pesääni. Kiedon kädet polvien päälle enkä uskalla antaa lihaksenkaan liikahtaa. On pysyttävä paikallaan, paikallaan, paikallaan. Tässä olen turvassa, kolkolle sairaalasängylle käpertyneenä, pilvipeitto päälläni ja silmäluomet suljettuina. Hoitajien äänet kaikuvat käytävältä taaten etten ole yksin osastolla. Toinen huonetoverini on pedannut vuoteensa ja astellut ulos, toinen lehteilee lukemistoaan kirja kahisten.
Ilma yllä on raskasta, happi painaa henkitorvea lyttyyn. Keuhkoja kuristaa, auttakaa auttakaa, avatkaa ikkunat ja antakaa minun hengittää rahisevaa ulkoilmaa jonka seassa rouheat syksynlehdet putoilevat puista, levittävät siipensä ja lentävät suhisevan syystuulen mukana. Antakaa minun hengittää vapaasti ilman vartijoita, kurottaa kaulaani ikkunasta ulos ja lentää ajatuksissani maahan leijuvien lehtien lailla. Irrottakaa käsirautani ja köydet kaulani ympäriltä. Antakaa minun hengittää vapaasti, olla vapaa, purkautua irti painavasta ilmasta, joka sitoo minua kaikkeen kamalaan sementin lailla. Rikkokaa rajani, särkekää ne säleiksi, minä haluan hypätä ikkunasta ulos ja juosta kuin intiaaniprinsessa villinä ja vapaana keskellä auringonsäteiden vaatettamia vaahteroita.
Mutta en minä hyppää, en minä juokse, minä makaan lamaantuneena liikkumatta ja kuuntelen hiljaisuutta, kuuntelen korvat höröllä ettei kukaan hiivi hiljaa sänkyni laidalle ja syö minua kuin susi Punahilkkaa. Koskaan ei voi olla liian varuillaan; aina on varottava, aina on epäiltävä, aina on pidettävä silmät ja korvat auki. Yksi huolettomuuden hetki ja kaikki voi olla ohi.
Tunnit valuvat verkkaisesti, minuutit matelevat. Aamupäivä vaihtuu iltapäiväksi, minä pysyn paikallani, paikallani. Annan unen tulla ja tuudittaa minut turvaansa, päivisin unet ovat hyviä, koska valo vartioi niitä, ei päästä pahaa silmäluomieni taakse. Yöt ovat aivan eri asia, öisin varjot vaanivat nukkumaanmenoa ja hyökkäävät heti kimppuun kun silmäripset kutittavat poskia.
Uni pitää minua otteessaan, lääkeuni, ahdistusuni, aivan sama. Säännöllisin väliajoin hoitajat käyvät ravistelemassa minua tähän todellisuuteen. ”Tule syömään”, he sanovat, ja minä nukahdan uudestaan ennen kuin ehdin avata silmiäni. ”Tule syömään”, he sanovat vähän kipakampaa kohta, kun minä makaan raatona laverillani. Raahaudun raskain jaloin ruokasaliin, kokoan lautaselleni kasan ruokaa, annan haarukan lusikan veitsen mekaanisesti viedä ruokaa suuhuni, kunnes olen kiltti tyttö, lautaseni on tyhjä ja saan palata takaisin unimaailmaani.
Kuudelta puhelin soi ja sirittää minut ulos unestani. Olen nukkunut koko pitkän päivän, paennut pois tätä sietämättömän ailahtelevaa ahdistusta. Peilistä heijastuu kalpea haamu, takkuinen musta tukka vitivalkoista ihoa vasten, ripsiväri ja rajaukset silmien alle tummaksi tahriintuneena. Tätäkö minun elämäni on, peiton alle piiloutumista ja elämän pelkäämistä? Ikävä kyllä.
Saan kohtauksen, on korjattava tämä tilanne, nyt ja heti! Puen päälleni, vedän vaaleanpunaisen Hello Kitty-pipon päähäni ja kiedon paksun kaulaliinan ympärilleni. Lähden käymään kotona, on tehtävä jotain, jotain, jotain, joka saa minut tuntemaan tehneeni jotain. Olen pieni possu, joka nukkuu syö nukkuu syö nukkuu syö kuin osastolle eilispäivänä tullut kaksikuukautinen vauva, joka elää omassa maailmassaan unen ja ruoan ympärillä. Sätin itseäni siaksi, miten sinä voit olla tuollainen, miten sinä voit syödä niin paljon irtokarkkia ja Dominoita, miten sinä voit vain maata paikallasi. Kävelen kantapäät kiivaasti asvalttiin astuen koko matkan kotiin. Kuudenteen kerrokseen kiivettyäni kyyneleet eivät ole kaukana, olen niin uupunut uninen, haluan painaa pääni tyynyyn ja nukahtaa. Rikosten ja rangaistusten verkko on repeytynyt, olen liian terve totellakseni välillä tuskin kuuluvasti kuiskaavia, välillä korviavihlovasti kiljuvia karjuvia ääniä päässäni. Leimaan matkakorttini ja raitiovaunun lämpö sulkee minut sisäänsä.
Osastolla itkisin jos osaisin. ”Mikä mulla on”, hoen ja hoen, kun hyväntahtoiset hoitajat hyssyttelevät minua kuin pientä lasta, joka minä olenkin, osittain, ”mikä mulla on, mikä mulla on?” Pelkään unieni pohjatonta kaivoa, pelkään päiviä, jotka katoavat elämästäni talvihorteeseen, pelkään uupumusta, joka ei ikinä kulu loppuun. Pelkään pahaa oloa, joka vie jokaisen voimanpisaran, pelkään voimaa, joka kuluttaa minua kuiviin. ”Mikä mulla on”, kuiskaan vielä viimeisen kerran, ja he silittävät hiuksiani hiljaa hymisten.

Yksikön ensimmäisessä persoonassa

2008-11-02T13:14:00.000-08:00

Enkeli ja demoni
Hymyilevä hirmumyrsky
Kaunis hirviö
Good girl gone bad
Prinsessa, joka on kadottanut kruununsa

Kuka sinä olet, kuka minä olen, kysymyksiä vailla vastauksia. En ole koskaan ollut minä, sisässäni sirpaleet ovat särkyneet liian aikaisin yhdistyäkseen yhdeksi, liian myöhään antaakseen minulle menneisyyden. On monia menneisyyksiä, on monia minuja, on monia valheita ja totuuksia. Roolien sekasorto teatterilavan takana, kuka sulkisi esiripun, olkaa hyvät ja antakaa minun etsiä itseäni, yleisö. Yleisö joka olette te, joka olette he, joka ovat olleet kaikki ja ei kukaan.
Huijaaminen, siinä minä olen hyvä, valehtelemisessa voittamaton. Kukaan ei näe esiintymisasujen alle: naamio peittää piiloonsa kyyneleet, jotka kietoutuvat kauniiseen kukkaistyttöhymyyni. Mutta ei, en minä ole se enkä ole ikinä ollutkaan, te asetitte se ilmeen minun kasvoilleni ettekä antaneet liikauttaa lihaksiani. Hitaasti se hymy tuhosi minut, kaivoi koloa sisälle ja peitteli vihalle pesän jonne se käpertyi kerälle odottamaan päivää, jolloin se tulisi purkautumaan. Sillä jokaisessa meissä on hyvää ja pahaa, rakkautta ja vihaa, rohkeutta ja pelkoa, iloa ja surua. Ilman niitä me emme olisi ihmisiä enkä minä halua enää olla robotti, en nukke jonka pitkät hiukset laahaavat maata ja lakaisevat niillä lattiaa, en täydellinen tyttö joksi joku typerys minua joskus erehtyi luulemaan. Eikö hän tiennyt, ettei täydellistä ole olemassakaan? Täydellisyys on täydellisistä täydellisin paradoksi: täydellisyys ei ole täydellistä ilman epätäydellisyyttä, joka tekee siitä epätäydellisen.
Vuosien varrella minä olen ollut niin monta. Tytär, lapsenlapsi, hyvä, huono, ensimmäinen joka oppii lukemaan, viimeinen joka saa pesäpallon kiinni, koululainen ja koulukiusattu, ystävällinen ja yksinäinen, tyttö joka leikkasi selkää kutittavat kiharat pätkäksi polkkatukaksi, muuttolintu ja kodinrakentaja, tuhkimo ja tulitikkutyttö, hikipinko ja punainen kuutonen matikan kokeessa, tyttönainen joka ei tiedä kumpi on, auttaja ja autettava, salaisuuksien kantaja ja niiden synnyttäjä, musta ja valkoinen, Odette ja Odile, isosisko ja pikkusisko, aikuinen ja lapsi, anorektikko ja arvet ranteessa. Ehkä kerron joskus niistä henkilöistä lisää, ehkä en. Osan olen unohtanut, osasta muistan pieniä paljoja, osa on imeytynyt osaksi itseäni. Itse, minä, yksikön ensimmäinen persoona, vaikeita pronomineja. Mutta entä jos sinä näkisit minut nyt? Kokeile katsoa, mutta mieti kenen silmin.

Hän, jota äidiksi kuuluu kutsua: Tyttö on mahdoton, toivoton tapaus. Ei välitä äidistään yhtään. Huutaa ja kiroaa eikä usko minua, sanoo: ole hiljaa ja kääntää selkänsä. Uhrasin hänelle elämäni, annoin vatsan kasvaa kiinni kuusitoistakesäiseen vartaloon, muttei hän muista, ei edes yritä. Isän tyttö hän on ollut aina, kantaa ylpeästi isänsä suvun kotkannokkaakin. Kaikki hänessä muistuttaa siitä, jota meillä joskus oli, herättää henkiin hänet, joka minulla joskus oli, ja siksi en kestä katsoa häntä, hänen kasvojaan, joissa hymyilevät muistot menneiltä vuosikymmeniltä. Tätä minä en tietenkään kenellekään kertoisi.

Isä: Lapset ovat aarteeni, kalliimpia kuin kulta. Toinen on kovempi, toinen pehmeämpi, ja hentosiipiseen sattuu aina enemmän tässä kovan kivisessä maailmassa. Hän on aina osannut, ollut niin täydellinen tähtityttö, etten ajoissa ymmärtänyt sitä toista puolta, joka makaa sairaalasängyssä mustissa masentuneena. Hän on pieni tyttö taas, mutta tällä kertaa avuttomampi ja eksyneempi. En tiedä, elääkö hän edelleen mielikuvitusmaailmassaan, siinä, josta on herättävä tylppään todellisuuteen jota hän ei kestä. En tiedä, miten häntä auttaisi: yhtenä päivänä hän osaa ja onnistuu ja ajaa minut pois, toisena hän itkee sydäntäsärkevästi puhelimeen ja rukoilee minua apuun ikkunalaudalla astelehtien. Kunpa saisin otteen hänen liukkaasta mielestään, ajatuksista, jotka pulppuavat ulos nopeana puheena ja naurusta jonka kuuleminen on paras isänpäivälahjani ikinä. Naurusta, jonka hän aika ajoin kadottaa ja joutuu etsimään uudestaan. Mutta: "Slipping through my fingers all the time / Do I really see whats in her mind / Each time I think Im close to knowing / She keeps on growing / Slipping through my fingers all the time." (Abba: Slipping through my fingers) Moni asia on myöhäistä, mahdotonta muuttaa tänään, kun hän on aikuinen osaltaan, vaikkakin vielä lapsi lopuillaan. Olisinpa ymmärtänyt aikaisemmin, sillä enää en saa hänestä otetta.

Mummi: Oi, minun kultalintuni, oi, minun pieni prinsessani, oi, minun prima ballerinani! Oi, hän on erinomainen, kuulkaas, hän kirjoitti ylioppilaaksi eximioilla, oli laudaturkin, hänen keskiarvonsa oli lähempänä kymmentä kuin yhdeksää! Hän on aina ollut niin nokkela, nenä kiinni kirjassa niinäkin kesinä, kun istuimme uimakopillamme ja sukelsimme, senkin hän oppi niin nopeasti! Ensimmäinen ja paras, vaikkei näin saisi sanoa, se, johon minä olen aina uskonut eniten. Mutta ei, hän ei halua lakinaiseksi, hän haluaa pitää huolta muista ja arvottaa elämänsä, sanokoon eräs herra mitä sanoo. Hän tekee niin kuin hän tahtoo, mutta aina oikein, aina niin kuin minä arvelin ja odotinkin. "Etsi aina elämässä kaunista ja hyvää, niin sun pieni sydämesi kantaa onnen kultajyvää", me luimme yhdessä ääneen kun hän oli lapsi ja hän sääli peikkoja keijujen rinnalla, sitä me luimme. Oi, ja kuinka olinkaan unohtaa, hän on niin soma ja suloinen, kaikki rakastuvat häneen heti, antavat hänen hymynsä astua omillekin kasvoilleen. Niin kaunis, niin kauniisti itsensä pukenut. Hän on minun aurinkoni, elämäni aurinko, jonka takia minä jäin. Hänellä on hieman hankaluuksia, mutta kyllä hän ne ylittää niin kuin aina, hänen takiaanhan minä jäin. Hän on minun aurinkoni, valonsäteeni vanhuudessa. Häneen minä olen aina uskonut, hän on minun aurinkoni. Liikaa paineitako? Eihän toki, hänhän haluaa olla aina se ilolintu!

Isoisä: Hän on kuin minä, järkevä ja rationaalinen. Mitä nyt joskus itkuun pillahdellut, niinhän ne kaikki lapset. En minä sitä ymmärrä, miksi hän nyt sairaalassa on, opiskelupaikka odottaa ja asunto tomuaa tyhjillään, mitä siitäkin tulee. Jos sen vuokraisi, saisi hyvät rahat. Hänellä on älyä, kyllä, minä olen aina sanonut hänelle, että bisnes tai politiikka, siinä on ala jolla niität seteleitä. Mutta hän hymistää hartioitaan ja katsoo kauas, mumisee jotain jostain muusta mitä en kuule ja kääntää katseensa takaisin kirjaansa, jota hän kantaa kaikkialle. No, joka tapauksessa hän on ensimmäinen ja paras: hänestä tulee vielä jotain suurta ja hän tulee tekemään suuria tekoja. Mitä, en kuullut, mitä sinä sanoit? Korvani ovat kuuroutuneet, antaa olla, aivan kuin hän olisi sanonut ei, älä. Mutta eihän hän sellaista sanoisi! Totta kai hän haluaa tulla tekemään suuria tekoja!

Eräs ystävä: Hän tuli luokseni, kun olin seitsemän. Istui viereeni ja siitä asti hän istui siinä aina. Hänellä oli outo perhe, hauska isä mutta äitiä pelkäsin, veli oli pieni ja sellainen kuin pikkuveljet aina, kiusallinen ja kiusattava, mutta isä leipoi pullia, jotka eivät maistuneet ollenkaan pullilta mutta olivat hyviä yhtä kaikki. Heillä sai leikkiä sirkusta ja Spice Girlsejä, ei ollut sääntöjä, ei rajoja. Meillä oli aina, äiti kaatamassa mehua laseihin ja leikkaamassa mokkapaloja - tai mokkasiineja, kuten hän niitä kerran kutsui - lautasille. Joskus minusta tuntui, ettei hän olisi halunnut lähteä meiltä kotiin ollenkaan. Ja olihan hän yötäkin, pitkät hiukset takkuisena pehkona tyynynpäällisellä, kunnes kasvoimme liian isoiksi eikä hän enää tullut yöksi. Hän katosi toiseen kaupunkiin enkä nähnyt häntä vuosiin muualla kuin kuihtuneessa ylioppilaskuvassa, jonka alle hän oli kirjoittanut nimensä suurilla, nurinkurisilla kirjaimillaan.

Huonetoverini: Hän ei koskaan herää kellonsoittoon. Aina hän on myöhässä, aamiaiselta lounaalta päivälliseltä iltapalalta, joilla kaikilla hän kokoaa eteensä enemmän jälki- kuin pääruokaa. Hän kulkee käytäviä farkuissaan ja tiukoissa paidoissaan, joista hänelle huomautellaan, katsoo kaihoten ulos ikkunasta ja palaa sairaalasängylleen. Ei, taas se nakutus alkaa, eikä... Jos hän ei kirjoita kimaltelevaan päiväkirjaansa, hän näpyttelee sanoja ruudulle aivan liian usein ja aivan liian myöhään. Voi ei, nyt hän avaa lisäksi karkkipussinsa. Rouskutus kuuluu tänne asti, kun hän rapisuttaa pussinreunoja. Suihkussa hän asuu ikuisuuden. Ja peili, sen edessä hän on aina. Mustaa ja pinkkiä, niillä hän meikkaa, hieman hopeaa. Vaatekaapin ovi on huolettomasti auki, Hello Kitty-sukat hymyilevät sukkalaatikosta. Yöpöydällään hänellä on yhtä aikaa klassikkoja ja brittiläisiä muotilehtiä. Ei hänestä ota selvää. Ainoa asia, mikä pysyy, on hänen pinkki, liian pieni hupparinsa, jonka hän kietoo ympärilleen palellessaan tai pahassa olossaan. Sen hän on heittänyt hartioilleen nytkin. Hitto, eikö hän ikinä mene nukkumaan ja sulje tuota hemmetin konettaan..?

Psykologini: Hänen mustetahratestinsä… Kuinka kukaan voi keksiä kymmenen kertomusta yhdestä muodottomasta mustemöykystä? Ylityötunteja… Hän puhuu niin paljon, että ehtii unohtaa oman lauseensa alun ennen kuin pääsee sen loppuun. Hän on liian lääkkeissä muistaakseen numerosarjoja, mutta tekee kotitehtävänsä niin pikkutarkasti, että tutkimme niitä seuraavat kolme käyntikertaa. En tiedä, onko hän hullu vai ainoastaan erikoinen, mutta ainakaan en voi kutsua työtäni tylsäksi. Hän on mitä mielenkiintoisin tutkimuskohde, sillä hänen jokainen lauseensa on ristiriidassa keskenään ja silti hän onnistuu perustelemaan molemmat niin, että niiden on annettava olla. Hän on oudolla tavalla itsepäinen, inttää ja inttää mutta muuttaa mieltään heti, kun vastapuoli myöntyy hänen mielipiteeseensä. Kaiken kaikkiaan hän on erinomainen esimerkki epäloogisuudesta, mutten tiedä mitä ihmettä minä hänen kanssaan teen.

Enkelini: Hän on ihana ja ärsyttävä, rakastettava ja vihattava, kaikkea maan ja taivaan väliltä. Hän ei ole millään lailla ennakoitavissa. Joskus hän soittaa ovikelloani auringonkukka kädessään, joskus hän tulee varoittamatta sisään vara-avaimillaan, kiljuu kirosanoja ja pakkaa tavaransa. Hän istuu tuntitolkulla vierelläni ja silittää hiuksiani, letittää pienen pätkän ja peittelee minut huopaan, jonka sisään olen niin usein hänet itsensä käärinyt. Joskus taas hän tulee tänne, ei puhu, ei liiku, istuu vain ja tuijottaa ja silloin hänet on vietävä Auroraan. Hän on maailman epäkäytännöllisin ihminen, kipittää piikkikoroillaan kaatosateessa, syö jäätelöä nomparelleilla lounaaksi eikä ikinä muista mitään. Hänen kenkiään on asunnossani kaiketi kolme paria, murto-osa siitä, mitä hän omistaa. Aha, ja tuossa roikkuu hänen pikkumekkonsa, se, jossa hän tanssi itsensä pyörryksiin. Hän tanssii myös ympäri asuntoani alusvaatteissaan ja saa suihkuni tulvimaan laulaessaan siellä epävireisellä äänellään radiohittejä ja Abban ikivihreitä. Hän myös kirjoittaa maanisesti kortteja, niitä joilla seinäni on tapetoitu. Samana päivänä hän saattaa itkeä nauraa vihata maailmaa rakastaa maailmaa huutaa minulle ja pyytää loppujen lopuksi anteeksi sitä, ettei hän ole vain hankala vaan suorastaan mahdoton. Pyörittelen silmiäni kun hän flirttailee K-kaupan kassajonossa ja yritän saada häntä ostamaan nopeasti jotain, kun hän etsii kolmatta tuntia sitä täydellisen sävyistä mekkoa, jonka hän on nähnyt jonkin lehden kannessa, hymyilen huvittuneesti hänen puolen kilon karkkisäkeilleen ja annan hänen käpertyä kainalooni. Hän on ailahteleva eikä häntä voi ennakoida, mutta silti minä aina avaan hänelle oveni, annan mustien hiusten levittäytyä kylpyhuoneeni lattialle ja peittelen hänet uneen silloin, kun häntä pelottaa.

Today. Some day?

2008-11-01T11:55:00.000-07:00

Katson hänen kasvojaan ja minuun koskee. Kauniit, suuret kauriinsilmät, viehättävä valloittava hymy, joka saa auringonsäteet kiertymään kehäksi hänen kullanruskeiden kutriensa ympärille, kasvot, jotka voisivat kaunistaa minkä tahansa maailman muotilehden kantta. Ja punaiset, polttavan purevan punaiset viirut molemmissa poskissa. Ei!, minä haluaisin huutaa, ei! Älä ole niin paha itsellesi, älä tee noin, anna itsellesi armoa, opettele rakastamaan itseäsi päivä päivältä, hetki hetkeltä. Sen minä halusin sinulle sanoa, mutta jos sanoisin, olisin tekopyhä fariseus, minä, joka rikon omat opetukseni kerta kerralta, minä, joka olen aikonut leikata minut ikuisiksi ajoiksi leimaavan polttomerkin oikeanpuoleiseen poskeeni niin monta kertaa. Merkin, josta en enää ikinä pääsisi eroon, merkin, joka leimaisi minut loppuiäkseni.
Tällä hetkellä hän on tässä, turvassa, minun sylissäni, minun silityksissäni. Hän sanoo: "en jaksa elää, en enää jaksa. En jaksa olla minä, haluan olla joku muu." Kuinka monta kertaa oma suuni onkaan sanonut nuo sanat, kuiskannut hiljaisuuteen samat salaiset toiveet. Minä rukoilen häntä, älä tee mitään, älä katoa, pysy minun takiani. Älä tee sitä meille. Ja hän lupaa, lupaa pysyä päivän, se on suurinta mitä hän meille voi raadelluilla kasvoillaan sanoa.
Päivä, pysy tässä päivä, anna minun selvittää sinun sotkuisia kultakutrejasi ja parantaa arpiasi, anna minun auttaa sinua, uskoudu minulle ja usko minua. Kaunottareni, tämä maailma menettäisi sinussa niin paljon, pikkusiskoni, minä menettäisin sinussa aivan liian paljon. Pysy. Ole kiltti ja pysy. Tiedän, ettet voi luvata sen enempää kuin minäkään ja silti odotan sitä päivää kun me tapaamme toisemme, halaamme ja sanomme yhteen ääneen: me pysymme. Me emme katoa. Me aiomme elää. Mutta se päivä, milloin se saapuu, milloin sen aamun aurinko nousee idästä, sitä minä en tiedä. En tiedä mitään, mutta toivon ja toivon.
Me kaikki kolme elämässä eksynyttä katselemme kattoon, minä mustassa paidassani teidän keskellänne, te siskot siinä, toinen minun oikealla, toinen vasemmalla puolellani. Vasen käpristyy kylkeeni, oikea nojaa olkapäähäni. Pidämme kaikki käsistä kiinni ja annamme toisillemme itsestämme sen viimeisenkin voiman, mikä meissä on. Siinä, teidän kanssanne, teidän keskellänne, minun on hetken hyvä olla. Silitän silitän teidän kullertavia hiussuortuvianne ja toivon, toivon, toivon, että osaisin auttaa jotenkin muutenkin kuin olemalla.
Illalla musta möykky ei ole niin iso, mutta minun mahani on. Minulla on lihava, iso, tahmea ja tunkkainen olo, metrilakut painavat päätä alas ja vaahtokarkit vellovat vatsassa, jäseneni kulkevat kömpelösti ja kompastelen. Haluaisin ulos, kylmään pimeään ulos, sateeseen tuuleen ulos, raikkaaseen rangaistukseen ulos. Miksi sinä tulit tänään, miksi sinun piti tulla tänään, kysyn siltä, mutta se ei vastaa. Se ei koskaan vastaa, ei sano sanaakaan. Ainoastaan katsoo ja käskyttää. Minä olen kuitenkin kokeillut kaikki keinot jo, tätä en aio ottaa takaisin. Kävelen keittiöön ja syön kilttinä tyttönä lautaseni tyhjäksi. Joka nielaisulla siitä sumentuu yksi osa, joka haukkauksella se häviää. Ei se muuten mene pois, se ei kuuntele puhetta. Sitä on lyötävä potkittava harhautettava haastettava satutettava revittävä raastettava silvottava, se on tapettava ilman tunteita, sillä sitä kohtaan ei saa tuntea sääliä. Siitäs sait, syömishäiriöhirviö, ole hyvä ja painu helvettiin.

2008-11-01T11:40:00.000-07:00

30.10.2008

Ikävä oikoo jäseniään rinnan alla, sulkee sormensa sydämeni ympärille ja haukottelee heräillessään. Surulaulu soi sisäisessä soittorasiassani, vieterillä vedettävässä. On niin ikävä, ikävä jotain josta en saa otetta, jotain, joka luiskahtaa sormieni lomasta joka kerta, kun luulen saaneeni siitä selvää. Haluaisin vain käpertyä jonkun kainaloon ja nukahtaa, nukkua, nukkua.
Ikävä raastaa rintakehää, sydän hakkaa ja hakkaa ulos aikoen. Ikävä saa minut pujahtamaan pilvipeittoni alta ja astelemaan varovaisin varsanaskelin sälekaihtimien raidoittaman ikkunan eteen. Kurkistan ulos, katson kaukaisuuteen, sinne, missä on elämää. Ikävöin ikkunaruutua rummuttavan sateen kosteutta iholleni, ikävöin lasten naurua leikkikentällä, ikävöin suolaisenmakeita suudelmia huulilleni, ikävöin vappupalloja, jotka liitävät lentävät ylös siniseen, ikävöin kauniita kuiskauksia korviini, ikävöin meren korskeita kohahduksia lokkien liitäessä siniharmaassa sumussa, ikävöin parhaita ystäviäni vierelleni, ikävöin sinne missä kaikki ovat ja sinne missä ei ole ketään, erämaahan, minne Pikku Prinssi eksyi ja suurkaupungin kujille, Amsterdamin aukioille ja Pariisin putiikkeihin, aikakoneeseen ja tulevaisuuden toivoon, ikävöin aurinkoa ja elämää itseeni ja säihkettä silmiini. Ikävöin niin paljon että olen revetä rikki ja pakahtua sen painoon, mutten osaa enkä uskalla tehdä mitään muuta kuin seisoa ikkunaruudun raitojen edessä ja etsiä sokein silmin pimeydestä jotakin, joka antaisi ikävälle jotain muuta syötävää kuin minut.

31.10.2008

Pujotan päälleni uuden paidan. Se on musta, pikimusta. Entäs sitten?, te ehkä ihmettelette, mustahan on aina muotia! Sitä paitsi se hoikentaa ja käy yhteen kaiken kanssa, katsotte omia mustan kankaan verhoamia vartaloitanne. Mutta katsokaas: minä en käytä ikinä mustaa. Ikinä. Musta on paha väri, noitien ja velhojen väri, kirousten ja kauheuksien väri. Jos värit olisivat sanoja, musta olisi kirosana, sellainen, jota ei saa sanoa ääneen tai joku tulee ja tukistaa. Mustaa pahempi on vain violetti, muistojen meren myrskyt nostattava violetti, vahva ja vaarallinen violetti, ei lempeä liila lainkaan. Toisiksi pahin on ilman epäilystäkään musta, mutta tänään minulla on siis siitä huolimatta päälläni musta paita. Olen musta, tahdon piiloutua sen taakse ja liueta varjoihin.
”Sulla on musta paita!” parhaan ystäväni silmät pyöristyvät, kun riisun puhtaanvalkoisen takkini. Kohautan olkapäitäni. On musta olo. Olenko antanut periksi, luovuttanut ja laskenut miekkani maahan? Mieleni on aina musta, sydämeni suodattaa mustaa verta ja kyyneleeni valuvat mustana meikkimassana. Mihin minä enää tarvitsisin lisää mustaa? Se on jo sisälläni, elimissäni, ajatuksissani, kaikkialla. Ja nyt se on ulkopuolellanikin. Vihamiehestä on tullut liittolainen. Pidä ystävät lähellä ja viholliset vielä lähempänä.
Vaatekaappini kotona on valkoinen: valkoisia puseroita ja paitoja, hameita ja housuja, kaikki valkoista tai värikästä. Pinkkiä, vaaleanpunaista, keväänvihreää ja kauniin keltaista. Mustaa vain muutamat legginssit, jotka olen sullonut sukkien sekaan. En omista edes yhtäkään mustaa sukkaparia. Siksi musta paita ei ole minulle vain musta paita. Se on paljon muutakin, jota en osaa pukea sanoiksi, se on symboli, joka merkitsee minulle jotain mutten tiedä mitä. Tänään minä vain heräsin aamulla yön unista horteiseen aamuun ja halusin pukea päälleni mustan paidan.

Onko sinun pakko välittää niin paljon?

2008-10-28T12:44:00.000-07:00

Sanani ovat kadoksissa. Miten kertoa, miten kirjoittaa siitä ja siitä? Mitä useampi sana katoaa, sitä enemmän minä katoan. Mutta pimeä syö sanojani, rouskuttaa ja rapistelee. Pelkään päivää jolloin se on syönyt kyllikseen, sillä ilman sanojani minua ei ole.
Paha olo lyö lukkoja surun sinetöidessä niitä nauhoillaan. Joka päivä minä olen enemmän lukossa, enemmän kadoksissa. En saa itseäni kammettua auki; oven saranat ovat sulaneet ruostuneeksi rautamöykyksi. Käperryn itseeni, sisäänpäin, painan pään peiton alle ja suljen silmät muulta maailmalta. Kohta muukin maailma on sulkenut silmänsä minulta, minä jään muistoksi jostain joka joskus oli. Aika kuluu, ihmismieli unohtaa. Mitä kauemmin piileskelen luolassani nuolemassa ikuisesti vuotavia haavojani, sitä harvempi minut enää muistaa.
Miksen voi koskaan kirjoittaa mitään iloista, mitään kepeää? Jotain, joka saisi ihmiset nauramaan, minut itsenikin ääneen pitkästä aikaan, hymyilemään toisilleen ja olemaan hyvällä tuulella koko loppupäivän. Jotain, jossa sanat tanssisivat, niiden helmat hulmuaisivat ja hatut heiluisivat naurun hytkeessä. Mutta en minä osaa, en osaa nyt. Minä olen surullinen ja minun sanani ovat surullisia, ne ovat uskollisia ystäviäni, jotka eivät koskaan jätä. Ellen minä kadota niitäkin kuten kadotan kaiken, kadotan kaiken sitä mukaa kun katoan itse.
Sinisen takin selkämys, korvissani soi Ultra bra: "Sinä lähdit pois / minä katselin parvekkeelta / loittonevaa selkääsi..." Milloin näen hänet seuraavan kerran, kuka minulle kertoo, mitä hänelle kuuluu? Smaragdinvihreistä silmistä ovat tulleet niin kauniit, niin surulliset. Haluaisin juosta taas kerran hänen peräänsä, tarttua takinhihasta ja sanoa Seis! määrätietoisille askeleille. Haluaisin halata häntä, silittää kultatukkaa korvanjuuresta. Haluaisi sopia, sanoa ei riidellä, muistuttaa, että maailma on muutenkin mätä ilman että me olemme riidoissa, että me olemme ne jotka pysyvät, vaikka maa pettäisi jalkojen alta ja taivas kaatuisi niskaan. Mutta enhän minä voi niin sanoa, en voi valehdella.
Minä en voi sanoa: pysyn. En voi luvata: olen aina tässä, sinun vierelläsi. En katoa koskaan. Koska minä saatan kadota, sama suu joka syö sanojani voi jonakin kauniina päivänä syödä minutkin. Olen epäreilu ystävä, en voi antaa hänelle sitä, mikä on ystävyyden kulmakivi: pysyvyyttä. Koska minä ailahtelen ja aaltoilen enkä koskaan tiedä, minne seuraavaksi menen. Etsin alituiseen paikkaa nimeltä Pois.
Paikassa nimeltä Pois ei ole mitään, on vain rauha ja hiljaisuus. On hyvä olla. Paikassa nimeltä Pois on vain yksi ongelma, minkä vuoksi kovin moni ei sitä etsi. Kun sinne kerran astuu, ei pääse enää koskaan takaisin. Piste ja lukittu.
Noin sinä sanot minulle kun minä en asetu, kun riidasta tulee dramaattinen näytelmä. Mä en puhu tästä enää tänään sadattakymmenettä kertaa. Piste ja lukittu. Tänään minä sanoin sen, pisteen ja lukitun, omilla sanoillani.
En ole ihmeidentekijä, ei kukaan ole. Rakastan sinua ystäväni, mutten ymmärrä. Katoat joka päivä kauemmaksi. Mitä minun pitäisi tehdä? Sitoa itseni kiinni sairaalasänkyyni? Luulen, että katoaisin silti, sillä tällä kertaa en kuihdu ja käpristy. Minä olen nyt kadoksissa, itseltäni, teiltä kaikilta. Antakaa minun olla tämä aika kadoksissa. Ehkä minä löydän jotain uutta, joka auttaa minua elämään oikeassa maailmassa kun sen aika tulee. Antakaa minun olla surkea sängynpohjalla. Antakaa minun piiloutua pilvipeittoni alle. Antakaa minun olla vanha ja väsynyt, ailahteleva ja oikutteleva, maassa oleva masennuspotilas. Sillä se minä olen nyt. Enkä minä voi löytää tietäni takaisin ennen kuin myönnän sen itselleni, ennen kuin sanon olevani sairas, tarvitsevani apua ja tätä sairaalaa, josta on alkanut tulla tuttu.
Eilen totuus tipahti sinun suustasi, viilsi veitsen lailla riitaisten sanojen merta. Kyllä minä tiedän pakenevani koko ajan, juoksevani vanhasta pakopaikasta uuteen kun poliisien pillit piirittävät entisen. Mutta minulla ei ole muuta. Minä en osaa muuta. Sinun jos jonkun pitäisi se tietää, tuntea tämäkin totuus. Jos tiedät taikasanat, kerro ne minulle, mutta jos et, ole kiltti äläkä odota ihmeparantumista. Minun on taas aloitettava alusta, taas kuoriuduttava uudelleen ja otettava ensimmäiset vaappuvat ankanpojanaskeleet ennen kuin voin sukeltaa ja nousta pintaan joutsenena, jonka sileiden sulkasiipien viuhkan alle sinäkin saat tulla suojaan, ystäväni. Mutta se päivä ei ole tänään, tänään minä istun taas sairaalasängylläni koneen kelmeässä valossa.
En kestä hänen kipuaan, hajoan hänen huoleensa, koska minä yksin olen sen saanut aikaan. En halua, että rakkautesi tuhoaa sinut, että menet itse rikki korjatessasi minua, sisko. Onko sinun pakko välittää niin, niin paljon? Meihin molempiin sattuu koko ajan kamalasti, yksin olisi vapaa tekemään omat valintansa. Ennen olisin voinut astua auton alle, jota tänään juuri ja juuri väistin, koska kukaan ei olisi jäänyt kaipaamaan samalla tavalla, tarvitsemaan minua samalla tavalla. Siksi minä annoin purppuranpunaisen auton ajaa ohi. Paljon helpompaa olisi ollut antautua. Onko sinun pakko välittää niin paljon?

Mustia kyyneleitä

2008-10-27T14:38:00.001-07:00

Sakea sade raiskaa maisemaa, ilmestyskirjamainen myrsky riehuu ja riepottaa mustaa tukkaani mukanaan. Juoksen, tennarini takovat sadeveden asvalttiin liisteröimiä syksynlehtiä. On tunnettava jotain, jotain muuta kuin tämä tyhjyys. Taivas on auennut ja vesiputous valuu raskaana suihkuna olkapäilleni. Pisarat piiskaavat ja polttelevat poskia.
Nainen piiloutuu sinisen sateenvarjon alle, joku kietoutuu sadetakkinsa sisään. Kumisaappaat litisevät lätäkkömeressä. Minun litimärät legginssini tarttuvat toiseksi ihoksi, hopeinen laukku helmeilee usvan alla. Seitsemänkymmenenyhdeksän euron vitivalkoiset tennistossuni humpsahtelevat lätäköstä toiseen. Tuulen värit tanssivat kolkkoina ja kuutamoisina minun kanssani, juoksuaskeleideni rytmittäminä.
Ihmiset ihmettelevät mustaa mahlaa joka kehystää silmäni; ei, en ole itkenyt, ei, en minä osaa itkeä; se on suolatonta sadevettä vain. Tuijotan tyhjin silmin ikkunasta ulos raitiovaunun liukastellessa kohti Sairaalaa.
Tukka valuu vettä, mutten vaivaudu vaihtamaan vaatteita. Puhelin pirisee. Isoisä, kertoo kännykkä. En ole painanut vihreää luuria pitkään aikaan, pakko vastata. Pitikin, kaikista maailman ihmisistä juuri se, joka on kustantanut koulukirjani ja palvonut maata ykköstyttönsä alla, lapsenlapsista lahjakkaimman, sen ensimmäisen. Sinusta tulee vaikka mitä. Sinä tulet tekemään vielä jotain suurta. Pelottavat sanat, liikaa painoa, liikaa odotuksia ilmassa.
Vastaan väsyneenä. Yhtäkkiä en kuitenkaan saakaan sanottua sitä, hyvää totta kai, aika kuluu yliopistolla, kyllä, kiirettä, tulen käymään kun kerkeän. Kerro terveisiä. Jokin naksahtaa pois päältä. Sekunnin sadasosassa kaikki kaatuu, näyttämölava romahtaa jalkojeni altani ja kulissit kaatuvat kauniisti koristeltuina päälleni. Tuossa minä, rippikuvassa, tuossa minä, ylioppilaana. Tuossa minun typerä tekohymyni, miten te ette nähneet sen taakse. Roolit sekoittuvat, minä tuolla ja täällä, kaikkialla kymmeninä kuvina oman pääni sisällä, aivoradat risteilevät ja synapsiraot sulkeutuvat. En jaksa enää vaihtaa väriä, pukea taas uutta asua ylleni. Olen liian väsynyt, liian väsynyt pitämään kahdenkymmenen vuoden kulisseja kasassa.
Sairaalassa, psykiatrisella totta kai, kolmas sairaala, viides hoitojakso. ”Huonoa”, hivutan sanoja suuhuni, ”ai miksikö? Yritin taas tappaa itseni.” Ai, etkö tiennyt, sepäs mukavaa. Kaunis ilma täällä, entä siellä. Mitäs sinne kuuluu. Isoisä yskii.
”Mikä sinua nyt niin väsyttää, nuori ja älykäs ihminen”, isoisä ihmettelee, ”yliopisto ja asunto, koko elämä edessä…” Minä en enää kestä. Kuka sen kuvan rakensi, kuka minulle kirjoitti tämän käsikirjoituksen? Eximiat ja kaino käytös, mitä minä niillä olen tässä elämässä tehnyt. Kuminauha ympärilläni venyy ja virttyy, katketen lopulta keskeltä kahtia. ”Mä en jaksa elää, mä en kestä itseäni enkä tätä maailmaa, mä olen ihan rikki ja riekaleina! Antakaa mun vihdoin ja viimein olla mä!” Sanat ryöppyävät suustani ennen kuin ehdin estää, en edes tätä: ”Te ette kukaan ole nähneet, miten kauan mä olen teille näytellyt, teillä ei ole aavistustakaan…” Hiljaisuus leijuu ilmassa, humisee hurisee.
Kaadun kanslian oven eteen. Puristan oikeassa kämmenessäni nukkaantunutta nenäliinaa ja annan kyynelten tulla, valua vihdoinkin vesiputouksena poskiani pitkin. Mustat, ripsivärin värjäämät kyyneleet syöksyvät sisältäni ensi kertaa kuukausiin, puhdistavat ja vievät pienen palan pahaa oloa pois. Minun sateeni, suloinen suolainen sateeni.
Ihana yöhoitaja, joka voisi olla isoäitini, tulee ja tarttuu käteeni. Tule tänne, hän sanoo ja taluttaa minut tuolille, kuuntelee sekavia sanojani siellä missä nyyhkytykset nukkuvat ja silittää hiuksiani, ihastelee onpas paksu ja kiiltävä tukka, oi oi miten kaunis. Sinä kuljet aina käytävällä niin kevyesti, liidät kuin perhonen, hän sanoo hymyillen hellästi, tietäen mitä perhosen siipien alla uinuu. Yökkö peittelee minut pehmeillä sanoillaan, katsoo lempein orvokinsinisin silmin. Istun ikuisuuden kanslian sohvalla ja hän antaa minun istua, istua kunnes kyyneleet tyrehtyvät ja painan oman pienen yölamppuni päälle, avaan koneen ja alan kirjoittaa.
Teatterimeikit on pesty pois, puuteripöly ei enää leiju ilmassa ja aivastuta. Urani on ohi. Olen romahtanut, kutistunut kasaan itseni sisälle kuin kuoleva tähti.

Anteeksi isä etten osaa elää.
Anteeksi äiti etten ikinä ole osannut olla oikeanlainen.
Anteeksi veljeni että olet joutunut asumaan hullujenhuoneella.
Anteeksi entiset ystäväni etten ole uskaltanut olla aito.
Anteeksi mummi etten ole yhtä hieno nainen kuin sinä.
Anteeksi isoisä etten ikinä halunnut olla se ykkönen.
Anteeksi jumala etten osaa uskoa sinuun.
Anteeksi huonetoverini että naputtelen yöt päivät sanoja ruudulle.
Anteeksi sinä joka tiesit kaiken etten mahtunut muottiisi.
Anteeksi E.L. että tehdyt työtuntisi valuvat hukkaan joka hetki.
Anteeksi lapsuudenystäväni ja kaikki muut, joita en tässä mainitse, etten jaksa pitää yhteyttä.
Anteeksi Pilke etten istu luennoilla ja lue tenttikirjoja kanssanne.
Anteeksi ma cherie että olen liian syvällä uidakseni sinut, jonka haluaisin pelastaa, pinnalle.
Anteeksi enkelini että olen antanut sinun rakastaa líikaa ja tuhota samalla itseäsi.
Anteeksi kaikki joita olen koskaan antanut oman pahuuteni satuttaa.

Kuka antaisi anteeksi minulle?

Dancing queen

2008-10-26T14:08:00.000-07:00

Suurimmalla osalla teistä, ei ehkä sinullakaan, ole aavistustakaan, kuka minä oikeasti olen, keneksi minua muualla kuin internetin ihmemaassa kutsutaan. Osa teistä kuitenkin tietää enemmän tai vähemmän minusta, tuntee taustaani ja ehkä tuskaanikin. Teille minä haluan sanoa jotakin. Haluan sanoa, etten ole se kiltti koulutyttö, en vaaleanpunainen viattomuus, en kunnon kansalainen, en se menestyvä mainos joksi joku ehkä joskus erehtyy minua uskomaan. Minä olen valhetta, olen tekohymyä, olen huurretta joka katoaa ilmaan auringonpaisteessa. Todellisuudessa minä olen tuskaa, minä olen kipua kädessä jossa arvet risteilevät, minä olen muistoja keskitysleirielämästä. Olen mustaa masennusta, olen entistä anoreksiaa, olen uudelleenpuhjenneita sairauksia ja diagnooseja diagnoosien perään. Olen itsetuhoa, olen suunnatonta sisäänsulanutta surua, olen arpia ja lääkkeiden murtamaa maksaa. Olen kaikkea muuta kuin te kuvittelette. Olkaa kilttejä älkääkä tuomitko minua, älkää puhuko pahaa älkääkä pettykö. Olen minä joskus se päivänsädekin, kuuluvimmin kailottava opettajanalku, tyttö joka tanssii ruusun terälehdillä. Mutta jos sinä, joka luet tätä tässä ja nyt, et kestä kuulla minun toisesta puolestani, minun pilvistäni auringon edessä, sulje tämä sivu äläkä lue eteenpäin. Minä olen uupunut esittämään, alistumaan illuusioni alle. Antakaa minun olla aito oma itseni. Antakaa minun olla minä.
"On ihmisiä, jotka eivät kestä epäonnistumista, masennusta eivätkä minkäänlaista heikkoutta. Jos joku putoaa kelkasta, he katsovat parhaaksi paeta paikalta."
(Anna-Leena Härkönen: Loppuunkäsitelty)

"You are the dancing queen, young and sweet, only seventeen / Dancing queen, feel the beat from the tambourine..." Lasin pinta hajottaa valonvälkkeen sateenkaarimaiseksi spektriksi. Lasi toisessa kädessäni, hänen kätensä toisessani, piikkikorkoni keinuvat täpötäydellä tanssilattialla. "Friday night and the lights are low / Looking out for the place to go / Where they play the right music, getting in the swing / You come in to look for a king..." Alkoholinhuuruinen hengitys, kaulaani hamuavat huulet ja omat askeleeni horjuen, hoippuen. Välkehtivät valot paljastavat olkapääni tulenpunaisesta Tuulen viemää –mekostani, tyllihelma heiluu tanssin tahtiin. "With a bit of rock music, everything is fine / You’re in the mood for a dance / And when you get the chance..."
Tänä iltana en ole murehtiva masentunut, en mitään mitä oikeasti olen. Tänä iltana olen raju kuin mustaakin mustemmat rajaukseni, helmeilevä kuin hileet luomillani, yhtä aikaa kaunis ja rohkea, varma ja viettelevä. Olen mustaa ja punaista, hopeaa ja hilettä, heilautan hiuksiani ja hymyilen. Pieni onneton eksynyt tyttö on unohtunut vodkapullon pohjalle.
Musta tukkani valuu paljaille olkapäille, kihartuu sitä enemmän mitä pidemmälle selkääni se ulottuu ja saa kädet kulkemaan selkärangallani, leikkimään puoliksi auenneella hakasella. "Anybody could be that guy / Night is young and the music’s high..." Minä annan sormien seikkailla, annan vahvan vartalon painua omaani vasten. Suudelmat löytävät kaiuttimista kuuluvan musiikin rytmin, hetken ajan kädet ympärillä, jotka puristavat minua paikoillani, jotka pitävät maapalloa kasassa. Hetken ajan turva, syli valkoista paitaa vasten, hetken ajan hyväksyntä, käsivarret kietoutuneina ylhäälle alhaalle ylhäältä alhaalta, edestä takaa, oikealta vasemmalta, kaikkialta.
"You’re a teaser, you turn ’em on / Leave them burning and then you’re gone..." Nuhjaantuneen naistenhuoneen kulunut koppi, minä ja hopeanhohtoinen käsilaukkuni. Ihmisten äänet kaikuvat ohuiden seinien läpi, musiikki siksakkaa ja nauru soi heti lukitun oven toisella puolella. Toisella puolella, tällä tahraisten seinien reunustamalla, fuksianpunaiset kynnet vierittävät vetoketjun auki ja etsivät viattoman valkoisen pussin, joka on osannut odottaa koko illan ottajaansa. Kenno puhkeaa kevyesti kuin kupla silkkaa saippuaa, vaaleansininen tabletti tipahtaa koukistuneelle kämmenelleni. Vesi huuhtelee teennäisesti taiotun hymyni salaisuuden alas kurkustani, vatsalaukkuuni, verenkiertooni ja koko kehooni. Avaan oven ja olen taas kaunis, taas rohkea. "You can dance, you can jive, having the time of your life..."
Filmi katkeaa, pimeä sammuttaa valon ja korkoni kolahtaa kipakasti. Hetken kuluttua avaan silmäni, siristellen, valoa vältellen. Nojaan nuhjuiseen seinään siniset silmät sumeina, runsaiden ripsivärikerrosten kauniisti kehystämät mantelisilmät sisäänpäin katsoen. Kokoan itseni ja astun ulos ovesta. Hän odottaa minua aulassa. Hymyilen ja olen taas kaunis, taas rohkea.

Pieni sydän jaksaa rakastaa

2008-10-24T13:44:00.000-07:00

Klassinen musiikki muodostaa kalvon, jonka sisään sali jää, balettitossujen kärjet kahisevat. Tänne minä uskaltaudun osaston siipien suojasta silloin tällöin, täällä minä tiedän olevani turvassa, satumaailmani olevan tunnin verran totta. Tänään en kuitenkaan kuule sirpakan baletinopettajan puheesta puoliakaan, termit ja tahdit tipahtelevat vasemmasta korvastani salin lattialle. Uppoan omaan maailmaani, mustaan, siihen joka heijastuu peilikuvani surumielisistä silmistä. Tandut ja fondut, arabeskit ja attitudit, sarjat sekoavat eivätkä diapamin jähmettämät jäseneni toimi kuten tavallisesti. Kehoni kieltäytyy olemasta nopea, olemasta notkea, olemasta yhtään mitään muuta kuin vanha ja väsynyt. Kaksikymmentä vuotta voi olla hyvin pitkä aika.
Mikään tässä maailmassa ei ole taattua. Hän jonka piti olla kaikkea muuta kuin minä, hänen silmissään minä näen alun sille samalle surulle, joka on suolannut kyynelkanavani umpeen. Hän taas, jonka piti opetella kanssani lentämään, hänen luokseen on löytänyt vanha, sakea samea suru, joka kutoo verhoa välillemme. Ja minä olen yksin, olen kaikkea mitä he ovat enkä kuitenkaan mitään.
Haluaisin pelastaa heidät. Haluaisin sulkea heidät syliini, silittää toisen kultatukkaa, toisen kauniita kiharoita, kuiskata heidän korviinsa, että aamu koittaa ja me heräämme. Haluaisin auttaa heitä, kertoa kaiken mitä minä osaan kertoa, muistuttaa heitä siitä minkä he muistavat ja minne he eivät halua. Mutta minä olen itse liian rikki, liian hauras hengenpelastajaksi. Kunpa osaisin auttaa itseäni, ehkä sitten osaisin auttaa heitäkin.
Osasto on asettunut uneen. Minä olen viimeinen valveilla, taas tänään. Yöhoitaja odottaa minua kanslian laimeassa valossa ottamaan unilääkkeitäni. Mutta minä en halua mennä nukkumaan, en halua mennä vuoteeseeni valvomaan ja katselemaan varjokuvien julmaa leikkiä yölampun kelmeässä valossa. On liian paljon ajateltavaa, liian paljon tunnettavaa.
Pieni sydän jaksaa rakastaa, vakuuttaa kirjan kansi yöpöydälläni. Minunkin pieni sydämeni jaksaa, se jaksaa rakastaa vaikka se samaan aikaan pelkää niin paljon, läpättää hädissään kuin perhoset lasipurkissa. Maailmassa on niin paljon pahaa, niin paljon kaikkea kipeää, ettei rakkautta voi olla koskaan liikaa. Ja minä rakastan teitä kahta, jotka kaikista maailman ihmisitä joudutte näkemään ja kokemaan kaiken sen pahan, ja juuri siksi minä haluaisin laastaroida haavanne ja tuudittaa teidät turvalliseen uneen. Siskot, älkää kadotko tai minä en kestä.
Pieni sydän jaksaa rakastaa. Aina.

Tule tänne

2008-10-24T00:28:00.001-07:00

Minä mutkalla mykkyrällä sairaalasängylläni, kiemuraisena kippurana tv-huoneen tuolilla. Sisälle sattuu, sattuu, sattuu niin, että avaan suuni ammolleen huutaakseni, halkoakseni kivullani hiljaisuutta, mutta huutoni ei saavu sanoina joita kukaan eläväinen ymmärtäisi. On vain kipu, syvä sanaton kipu, josta en osaa kertoa. Rautaiset kyyneleet valuvat verisuonissani, ulos en enää osaa itkeä. Itken tällä, tekstilläni, mustalla valkoisella, Wordin tekstinkäsittelyohjelmalla, kiireisellä käsialalla, joka saavuttaa päiväkirjan sivun toisensa jälkeen, epämääräisillä muistilapuilla, joita löydän sieltä täältä.
Miksi minuun koskee, miksi kipu lasittaa silmäni muovinuken sokeiksi silmiksi, miksi kipu sulkee suuni, miksi kipu painaa keuhkojani kasaan, miksi kipu lamaannuttaa käteni ja jalkani liikkumattomiksi, miksi minä minuun minun minua minusta. Olen hiiltynyt sisältä pikimustaksi, maksani munuaiseni keuhkoni sydämeni, kaikki on tuhkaa, tomua. Kuka lakaisisi sen pois ja antaisi minulle oman värini, oman muotoni, oman itseni? Olen tulitikkutyttö jalat paljaina pakkasessa, resuinen mekko päällä roikkuen.
Yö uinuu hauraana huoneessani väistymättä päivänvalolta, pää on painajaisista raskas ja jalat roikkuvat keitettynä spagettina sängynlaidoilta lattialle. Aamu ei tuo apua, tuimat sadepisarat rummuttavat ikkunalasiin rytmiään ja tympeä harmaus on vain asteen vaaleampi mustaa. Myllertävässä mielessäni yö ja päivä sekoittuvat, ei ole iltaa, ei ole aamua, on vain loputtomia tunteja, jotka liukenevat ajan ikuiseen virtaan.
Elämää en uskalla edes ajatella. Olen liian kaukana kaikesta, kaipaan, mutta pelkään liikaa palatakseni. Olen eristäytynyt elämästä osastolle, lämpimään lasiovien tälle puolen, omaan pieneen nurkkaukseeni, missä yöpöytäni on koko omaisuuteni. Käperryn vaaleanpunaisen turvahupparini kätköihin, enkelini antaman ja siksi numeroa liian pienen, ja piilotan hiukseni sen pehmeän sisuksen alle.
Varpaat kippuralla, sormet siksakissa, siinä minä istun ja odotan. Odotan ja toivon, että joku tulisi, joku joka osaisi auttaa, joku, joka osaisi kertoa mikä minulla oikein on. Tai edes joku, joka istuisi sängynlaidalle, silittäisi peiton alta valuvia mustia hiustenpätkiä kunnes nukahtaisin ja valvoisi untani, ettei kukaan tai mikään pääsisi sukeltamaan sen aikana sisääni. Mutta kukaan ei tule ja minä istun edelleen yksin sairaalasängylläni, kuuntelen sateen ropinaa ja omien korvieni kiljuntaa. Menen piiloon peiton alle ja kuvittelen kuin lapsi, etteivät möröt näe minua ellen minä näe niitä.

Siskoilleni, teille jotka olette pidelleet minun kädestäni kiinni

2008-10-23T12:23:00.001-07:00

Haluan potkia ja sätkiä, raivota ja riehua. Haluan paiskata pahan oloni pois, huutaa sen kuin hirviö näille ärsyttävän tahrattomille seinille, kirkua kaikki keittiön lasit rikki, itkeä valtameren jonka syliin sukeltaa. Minä olen hulluuden rajamailla, minä hajoan ja halkean kahtia, minun pimeä puoleni ottaa vallan ja peittää varjoillaan kaiken muun mitä on koskaan ollut.
Hän lipuu joka päivä kauemmaksi, hän joka on suojannut minua siivillään niin kauan, niin monta kertaa. Hän jonka syliin olen nukahtanut omaan itkuuni, hän jonka hyvyyden olen antanut tuoda takaisin uskoni ystävyyteen ja ihmisyyteen. Hän on kuitenkin katoamassa, hän, kaunis kiiltokuvaenkelini, hän on lukossa itsensä sisällä eikä löydä avainta, jolla avata ovi. Eikä hän anna minun auttaa, hän paiskaa puhelimen korvaani ja saa minut repimään hiuksiani huolesta. Sillä ei hän ole yhtään sen enempää sinut tämän todellisuuden kanssa kuin minäkään, ei hän ole yhtään sen enempää vahvempi kuin minäkään. Minä olen lasinsirpaleita, hän on ulkoa hiuslakkaa ja huulipunaa, mutta sisältä yhtä eksyksissä kuin minäkin. Ja niin paljon minä olen nojannut häneen, jonka olisi pitänyt saada nojata minuun aivan yhtä paljon. Olen kuitenkin ollut niin heikko ja hauras, koko ajan trapetsin reunalla, ettei hän ole uskaltanut. Ja nyt minä pelkään, pelkään niin, että menetän kullanvaaleat hiukset joita silittää, menetän pienensuuren sydämen, menetän maailman rakkaimman enkelin elämästäni.
Enkelini, sinä olet aina ollut enkeli vain olemalla olemassa omana itsenäsi; se riittää. Sinun ei tarvitse olla maailman vahvin tyttö, Peppi Pitkätossu, sinun ei tarvitse olla jäätä ja järkeä tasapainottamassa minun tultani ja tunteitani, sinun ei tarvitse kyetä suojelemaan minua kaikelta maailman pahalta. Minä haluan vain, että sinä olet, että me voimme yhdessä olla. Minä olen vain niin väsynyt. Anna anteeksi, antakaa anteeksi minulle. En osaa toimia oikein, olen epätäydellinen. Oikuttelen ja kiukuttelen kuin pieni lapsi, poljen jalkaa ja kiroan. Mutta olen väsynyt myös olemaan tässä välissä, toimimaan tulkkina kahden maailman välillä. En ole kaksi; olen yksi. Minulla on kaksi kättä, joihin tarttua ja joihin te saatte tarttua ja takertua, mutta minä en jaksa olla koko ajan välittämässä viestejä ja kuuntelemassa milloin oikeaa, milloin vasenta korvaa. Te olette molemmat niin tärkeitä, molemmat niin rakkaita, niin korvaamattoman arvokkaita timantteja ihmisiksi enkä kestäisi, jos menettäisin toisen teistä. Älkää jättäkö minua siskot nyt, kun olen niin yksin ja pelokas. Me pelkäämme kaikki, mutta ehkä emme pelkäisi niin paljon, jos emme olisi pelkojemme kanssa yksin. Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Emmekö me ole kolme muskettisoturia omissa sodissamme?

Eikö paha koskaan nuku?

2008-10-23T03:14:00.001-07:00

Ambulanssi ujeltaa, ulkona. Painan kädet korville, en kestä sen kiivasta ääntä, sen viiltäviä valonvälkkeitä. On liikaa lääkehiiltä, liikaa lujasti solmittuja sideharsoja, liikaa usvaisia unia ambulanssin kattoon katsoen. Piiloudun peiton, pehmeänpumpulisen pilven alle ja suljen silmäni, väsyneet, vaipuneet, voipuneet silmäni. Ripsiväri tekee mustan tahran puhtaaseen pintaan.
On aamu, kirkas, kuulas aamu, mutta minä en mene ulos. Eilisilta, kovaa kipittävät tennistossut ratikkapysäkiltä sairaalan turvallisen steriilien seinien sisälle. Lokakuun lumettomuuden pimeyttämät puut kaikkialla katujenvarsilla, pitkät piikkiset oksat minua kohti hamuillen hapuillen. Askeleet takanani, apua auttakaa, pelkään. Minusta on tullut entistä vainoharhaisempi, entistä epäluuloisempi, pieni tyttö taas, se sama, joka pelkää pimeää. Siksi minä juoksen osaston oville, hengitykseni huuruten ja rintakehäni rasituksesta rauhoittuen, soitan summeria ja pingon portaat - kymmenen, tasanne, toiset kymmenen - ylös niin nopeasti kuin jalkani jaksavat.
Yöllä en saanut unta. Painajaiset, joita näen silmät auki ja kiinni, eivät päästäneet minua piinastaan, pelot, jotka kulkevat kannoillani, eivät menneet nukkumaan. Eikö paha koskaan nuku?, kysyn, mutta kysymykseni ei kiinnosta hiljaista huonetta. Tiedän kuitenkin totuuden kenenkään sitä minulle kertomattakin. Ei, ei se nuku, ei ikinä koskaan ikinä koskaan ikinä. Ei ummista silmiään, joita on edessä kaksi ja selässä kymmenen, edes sen vertaa, että siitä pääsisi hiipimään muutaman metrin kauemmas. Toivoisin, että se menisi joskus kippuralle kaapinpohjalle, sulloutuisi sängyn alle, vetäytyisi omiin varjoihinsa keräämään voimiaan minua vastaan. Mutta ei, sen voimat eivät lopu: niin kauan kuin sillä on minut, niin kauan se ei tarvitse muuta, ei unta, ei ruokaa. Se syö minua, sydäntäni, juo vertani, pilkkoo minua pala palalta.
Se on syönyt minua niin kauan, haukannut palan sieltä, palan täältä niin monta kertaa. Imenyt minusta elämää. Tänään se on kuitenkin vain sisälläni, kukaan, kuka katsoo minua ulkopuolelta, vierain silmin, ei voi tietää, mitä minä kannan mukanani aina, kaikkialla. Ennen sen tiesi jokainen, tai ainakin jotain siitä, ennen sen näki minun kapeista kasvoistani, joille hymy oli jähmettynyt kauniiksi kuolinnaamiokseni. Se oli silloin kun myin sieluni saadakseni kadota kuihtumalla, vajota viileisiin varjoihin, hiljaa, hiljaa kuin tuuli joka suhisee vaahteranlehtien seassa.

Sen kita on ahnas ja aina auki. Se syö minua sisältä ja ulkoa, syö lihaani ja luutani, juo vertani ja itkuani, imeskelee ajatuksiani, tunnustelee tunteitani sahalaitaisessa suussaan. Ilon ja naurun, ne se sylkee pois, karvaat maut jollekin niin kamalalle, mutta pelkoa se ahmii, ahmii kaksin käsin, ja surua, oi, sen se antaa sulaa kielelleen, makean maun maistua. Sen vihainen vatsa ei vain koskaan tule täyteen.
Se herättää minut unestani aina, kun sillä on nälkä. Sinun on ruokittava minut, sinun on täytettävä minun tehtäväni, se sanoo, muuten et pääse pois, muuten minä jätän sinut yksin eikä sinulla ole yhtään ketään. Ja koska minulla ei ole yhtään ketään, minä annan sen syödä itseäni kunnes silmissä sumenee ja lenkkipolku liukenee altani, kunnes on pakko pysähtyä tai pyörtyy. Mutta pysähtyä ei saa, ei vaikka sydän läpättää kuin sen sisään olisi vangittu kaikki menneen kesän perhoset, ei, vaikka polttaa ja pistelee. Pysähtyä ei saa, sillä silloin joku voi saada kiinni enkä pääsekään enää pakenemaan.
Voi pientä, voi sinua lapsiraukkaa, minä ajattelen nyt, kun minun pitäisi olla vanhempi ja viisaampi, mikset sinä pysäyttänyt pyörää ajoissa, mikset sinä irrottanut aivokasvainta, luutunnut loista pois. Mutta enhän minä silloin osannut, minä avuton, minä eksynyt, ja siksi minun on annettava itselleni anteeksi se, miten jäädytin jäseniäni, miten siniset suonet kuulsivat ohutihoisten käsien ja jalkojen läpi. Annettava anteeksi ja luvattava, luvattava koko kehollani, joka ikisellä solullani ,itselleni, että ne ajat ovat ohi eivätkä enää koskaan palaa. Luvattava, vaikka olisi miten vaikeaa, vaikka se tie olisi niin liian helppo löytää taas, kun sillä kerran on käynyt. Enää en kuitenkaan aio paeta. Minä pysyn. En enää lennä tuulen mukana, maan vetovoima pitää minua paikoillani.

Se susi on poissa, hiipineenä hiljaa hautaansa. Yhä edelleen sen ulvonta kuuluu kuitenkin silloin tällöin korviini, kun se rymistelee arkunkantta ja toivoo minua takaisin. Toivokoon. Minä en kuuntele enää kutsua, en, minä en usko enää sen valheita, en, en. Se koko maailma, sitä ei koskaan ollutkaan, palkkioita ja rangaistuksia, pelkoja ja piilotettuja toiveita, vaikka elin sen sisässä niin monta vuotta. Toista kertaa ei minua sinne saa, minulla on jo oma tahto, minulla on jo oma toivo. Minulla on paha olo, kyllä, minä olen hiiltynyt mustaksi, kyllä, minä makaan sairaalasängyllä, kyllä, mutta sinne minä en mene. Ja tämän minä sanon sinulle, anoreksia, sinulle, tappaja, sinulle, murhaaja. Mene pois äläkä enää ikinä tule takaisin.
Valhetta, valhetta vain, liukasta kuin saippua, läpinäkyvää kuin lasi. En asu enää saippuakuplan sisässä: ympärilläni elää raaka totuus. Ja se repii, se raastaa minua porkkanaraasteeksi, silpoo ihoni suikaleiksi, silmäni sokeiksi. Totuus, todellisuus, mitä ne ovat, kenen ne ovat, eivät ainakaan minun. Kertokaa minulle miten te kestätte sen, te, jotka elätte oikeassa maailmassa, te jotka elätte oikeasti, kertokaa miten te kestätte sen. Miten te kestätte kerjäläisten kipeät katseet, miten te kestätte hautakivien kultakirjaimet, miten te kestätte oman epätäydellisyytenne. Miten te ette kaadu, ette kompastu. Kertokaa minulle että minäkin kestäisin.

Kumman kädestä ottaa kiinni

2008-10-22T04:54:00.000-07:00

Yö on paha, tylppyydessään julman välinpitämätön. Se on kuin kylmä käärme, joka luikertelee illan ja aamun väliin ja sihisee kaksihaaraisella kielellään. Nahkeus siirtyy sen suomujen peittämän ruumiin pinnasta kalpealle iholleni, palelee. Joku takoo vasaralla rintalastaa, ryskyttää kylkiluita niin että kolina käy. Ajatukset pyörivät kehää jolle ei ole loppua. Kipristelen varpaita, katson kellon valehtelemattomia viisareita ja toivon, että joku tulisi. Mutta tietenkään kukaan ei tule. Öisin on aina yksin, sillä uneen ei voi painaa eikä pakottaa eikä painajaisiin puuttua.

Viime päivinä jokin on ehkä kuitenkin, pienin ja pyörein lapsenaskelin, alkanut muuttaa muotoaan. Minä, maailma vai me molemmat, minun näkökykynikö. Yhtäkkiä näen, miten tuuli tanssittaa syksynlehtiä, miten hymy nousee lapsen kasvoille, miten fuksianpunaiset kynteni naputtavat tasaisesti tietokoneen näppäimistöä. Jokin läikkyy, jokin uusi ja outo, siinä missä sydämen pitäisi sykkiä. Minun sydämeni on ollut peiteltynä pimeään niin kauan, että olen pelännyt sen läikkeen laimenneen, sen muuttuneen vain verenkierron keskukseksi eikä verenkierto tunne. Sillä jos ei tunne mitään, on turta, tunnoton, ei ole olemassa muuten kuin hauraana haamuna kynttilän lepattavan liekin hauraanhiljaisessa valossa.

On ollut hyviä hetkiä, pitkästä aikaa, ei pelkkää pimeyttä, sellaisia hetkiä, jotka antavat hetkeksi luvan unohtaa. Jotka antavat hetkeksi uskoa uudesta, jotka lupaavat jotain, jota en uskalla ajatella.

Tuulee, syksy riisuu kesää alastomaksi. Joku on hikoillut ja haravoinut lehdistä ison ja pehmeän meren punaista, keltaista, ruskeaa. Me sukellamme ja heittäydymme selällemme, lehdet kieppuvat ympärillämme kuin keijut, pienet syksyiset keijut ruskanraikkaassa ilmassa. Viskomme ruttuisia ja rypistyneitä lehtiä vasten toisiamme ja nauramme lapsen naurua, naurua joka kumpuaa jostain kaukaa menneisyydestä, ajasta jota tummuus ei ole vielä turmellut totaalisesti.

Illalla istun sairaalasängylläni. Sänkyni on lähinnä ulko-ovea, lähinnä kansliaa jonne koputtaa. Huutoni kuuluisi kaikkien korviin, jos huutaisin, joten minun ei tarvitse huutaa. Katson ulos kaihtimien raidoittamasta ikkunasta enkä näekään vain lohdutonta pimeyttä: näen myös tähdet, pienenpienet tuikkivat tähdet, taivaankannen kultaiset korvakorut, jotka tuikkivat minulle toivoaan. Avaan päiväkirjani kannen ja otan kynän käteeni. Hetken minun on hyvä olla, siinä, itsessäni. Olen kotona.

Seuraava päivänä hän tulee taas, taas. Aina hän tulee, läpi tuulen ja tuiskun, rankkasateen, koeviikon, omien kyyneleidensä. En ymmärrä, miten hän jaksaa, miten hän voi välittää niin vilpittömästi minusta, joka makaan aina uudessa sairaalassa, uudella osastolla, jonka hän joutuu etsimään kartta kädessään. Mutta hän tulee aina, hengittää takiani tahmean steriiliä sairaalailmaa, itkee itse kun minä en enää itse osaa, kantaa kipuani liikaakin, niin että häneenkin alkaa koskea. Hänen silmistään paistaa aivan liian raskas huoli niin hauraalle hahmolle, mutta silti hän tulee, aina, minun suojelusenkelini.

Ehkä se on se syy. Ehkä en ole vielä, vastoinkäymisten käydessä minua vasten kuin hyökyaaltojen, joissa lempeästi liplattava vesi on kovettunut sementiksi, päästänyt irti, koska en osaa lopettaa uskomista. Jossain melkein murtuneessa mikä-mikä-maassani ehkä uskon, ehkä en, että joskus, jonain kauniina päivänä, nuo hetket voisivat olla tämä hetki, elämä. Todellisuus. Että voisin elää itseni ulkopuolella, vapautua kahleistani ja kääntää katseeni sinne, missä maailma on. Että elämä ajaisi alituiseen ympärilläni vaanivan kuoleman katkun pois, avaisi ikkunat ja päästäisi valon sisään.

Miten rakastaa jotain, jota on vihannut niin kauan ja kaivannut kuitenkin koko ajan?

2008-10-21T12:41:00.000-07:00

Vihaan sitä ja rakastan sitä. Vihaan sitä niin että keuhkoni halkeavat huudosta, joka halkoo hapetta ilmaa, pelkään niin että säryn lasinsirpaleiksi, teräviksi tikareiksi, jotka pistelevät jalkapohjiani. Samaan aikaan kuitenkin rakastan sitä, rakastan kuin vastasyntynyttä kevätesikkoa moottoritien varrella, kuin täysikuun pyöreyttä taivaankannella, kuin lapsuudenaikaista unilelua, joka on kulunut ja kutistunut, mutta jonka käpertää kainaloonsa silloin tällöin yhä edelleen. Huudan sille ja halaan sitä, karkaan siltä ja kurotan käteni kohti sitä, satutan sitä ja silitän sitä. Pakenen siltä, piiloudun siltä, mutta yhtä kaikki odotan aikaa, jolloin saan astua esiin, katsoa sitä suoraan silmiin ja sulaa sen syleilyyn. Mutta sen sijaan minä silvon sitä, pistelen reikiä sen virheettömän valkoiseen posliini-ihoon ja käännän sille selkäni. Vihaan sitä koska rakastan sitä liikaa ja rakastan sitä koska en osaa vihata sitä tarpeeksi paljon.